Veri huutaa
1. Moos. 4:3–10
1. paastonajan sunnuntai 10.2.

Ensimmäinen tilanne, jonka Raamattu kuvaa syntiinlankeemuksen ja paratiisista karkottamisen jälkeen, on jumalanpalveluksen viettäminen eli uhraaminen Jumalalle. Yhteys Jumalaan ei ollut katkennut, vaan Jumalaa voitiin edelleen lähestyä.

Teksti kuvaa kahta erilaista uhraajaa ja kahta erilaista uhria. Toinen uhraaja on Kain, jonka kohdalla Eeva oli jo ajatellut lupauksen käärmeen pään murskaajasta toteutuvan sanoessaan Kainista: ”Minulla on mies, Herra.” (1. Moos. 4:1, Biblia). Jos Kain siis olisi pelastaja, luvattu siemen, muut jälkeläiset eivät olisi yhtä tärkeitä. Kenties siksi Abel onkin saanut nimen, joka tarkoittaa henkäystä tai turhuutta (Saarnaajan kirja: ”Turhuuksien turhuus...”). Olisiko tästä syystä myös niin, että Kainista tuli maanviljelijä, koska viljely oli annettu ihmisen tehtäväksi sekä luomisessa (2:15) että lankeemuksen jälkeen (3:23)? Abel sen sijaan oli lampaiden kasvattaja.

Nämä kaksi miestä tuovat jumalanpalvelukseen erilaisen uhrin. Kain kantaa Herralle hikihatussa viljellyt maan antimet, Abel teurastaa yhden karitsoistaan. Vain toiseen mieheen ja hänen uhriinsa katsottiin suopeasti. Herra käänsi kasvonsa Abelin suuntaan, ehkä siksi, että Abelin uhri oli Jumalan antaman esikuvan mukainen. Olihan Herra itse tehnyt Adamille ja Eevalle nahkaiset vaatteet, joiden puolesta jonkin eläimen oli pitänyt antaa henkensä (3:21). Tämä Jumalan uhri, jonka avulla hän peitti ihmisen synnin tahraaman alastomuuden, oli samalla muistutuksena verestä, jonka pitäisi vuotaa, kun maailma vapautettaisiin, kun käärme purisi Eevan siementä kantapäähän (3:15).

Näin Abel siis oli Jumalaan yhteydessä niiden välineiden avulla, jotka Jumala itse oli asettanut ja joista Abel oli isältään ja äidiltään kuullut. Kain ei sen sijaan tarttunut uskolla Jumalan antamaan merkkiin eikä siihen liitettyyn lupaukseen. Niinpä Heprealaiskirje (11:4) kertoo: ”Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa.”

Jumala ilmoitti Kainille, mikä tilanteessa oli vikana. Hänen tulisi tehdä oikein ja uhrata tuo syntiuhri (j. 7). Ilman anteeksiantoa synti jäisi käärmeen tavoin vaanimaan hänen talonsa ovelle. Vain uhrin ja anteeksiantamuksen kautta se voitaisiin ajaa pois. Vain lupauksen mukaisen uhrin kautta syntiä on mahdollista hallita ja pitää se aisoissa.

Kain ei kuitenkaan suostu Jumalan asetuksen mukaiseen armonvälineiden käyttöön vaan päättää ratkaista synnin ongelman hankkiutumalla eroon anteeksiannon saaneesta veljestään. Näin käärme on käynyt Kainin kimppuun. Tästä alkaa konkreettinen taistelu käärmeen suvun ja Eevan suvun kesken. Oikea jumalanpalvelus on tuonut Abelille syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän lisäksi ristin. Abelista tulee ensimmäinen veritodistaja, joka kuolee synnit anteeksi saaneena, syntien vallassa olevan maailman raivon vuoksi.

Surman jälkeen Jumala vielä etsii Kainia kuten aiemmin hänen vanhempiaan. Kain kuitenkin hylkää viimeisenkin kääntymisen mahdollisuuden. Eihän hänen tehtävänsä ole vartioida veljeään eikä kantaa huolta muista Jumalan kansan jäsenistä. Tähän liittyvät kirjeissään sekä Johannes (1. Joh. 3:12, 15) että Juuda (11–12).

Abelin veri kuitenkin huusi Jumalan puoleen, sillä siinä oli Jumalan antama elämän henkäys. Kuollutkaan ei ole Jumalalle kuollut. Millaista ääntä mahtaa meidän jäljiltämme kuulua Jumalan korviin? Huutavatko veriset jälkemme? Ainakin kansamme veriset jäljet kirkuvat, mutta kun luemme Jeesuksen opetuksen 5. käskystä (Matt. 5:21–22), ymmärrämme omienkin jälkiemme olevan veren tahraamat. Tuon huudon peitoksi tarvitaankin toinen veri, joka ei huuda kostoa, luvatun Siemenen veri, hänen, joka polki rikki käärmeen pään. Tarvitaan oikea uhri ja oikea jumalanpalvelus: ”Te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. -- Siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.” (Hepr. 12:22–24).

 

Antti Leinonen

TM, Oulun ja Kajaanin
OPKOn opiskelijatyöntekijä

 

”He nousivat iloa pitämään”
1. Kor. 10:12–13
2. paastonajan sunnuntai 17.2.

Paavalin aikainen Korintti oli vajaan 100 vuoden ikäinen. Rooman armeija oli tuhonnut kreikkalaisen Korintin piirityksen yhtey­dessä vuonna 146 eKr. Sata vuotta myöhemmin (44 eKr.) Julius Caesar oli perustanut sinne Rooman siirtokunnan. Korintti oli siis vahvasti roomalainen kaupunki eikä kreikkalainen, kuten usein ajatellaan.

Paavalin korinttilaiskirjeissä esiin nousevat ongelmat ovatkin suureksi osaksi roomalaisen kulttuurin ja kristinuskon yhteentörmäyksen syytä. Puolueiden perustaminen (1. Kor. 1–4), oikeudenkäynnin mallit (5–6), avioliittoetiikka (7), uhrikultti (8–14) ovat ongelmia, jotka selittyvät roomalaisesta käytännöstä käsin.

Ensimmäinen korinttilaiskirje on tarkoitettu seurakunnan yhteyden rakentamiseen. Tuon teeman äärellä ollaan myös päivän epistolassa. Jakeet ovat osa kokonaisuutta, jossa Paavali selvittää suhtautumista Korintin kultillisiin aterioihin.

Roomalainen yhteiskunnallinen hierarkia pohjautui paljolti valtaan, etuoikeuksiin ja ulkoiseen menestykseen. Kaikkea tätä osoitettiin yhteisillä illallisilla. Ne eivät olleet kaikkia varten vaan ainoastaan hierarkian yläportailla oleville. Laajimmat illallisjuhlat Korintissa sijoittuivat vuosittaisten Isthmian kisojen yhteyteen. Kisojen isännän tehtävä oli kaupungin tärkein julkinen virka. Osoittaakseen omaa varallisuuttaan isäntä saattoi kestitä kaikkia Korintin miehiä, joilla oli Rooman kansalaisuus. Illallisiin kuului usein runsas syöminen, juominen ja illan lopulla myös seksin harrastaminen.

Korintin seurakunnasta kaikki eivät tietenkään olleet etuoikeutettujen joukossa, mutta jotkut selvästi olivat. Etuoikeuden lisäksi aterialle osallistumiseen oli myös valtava julkinen paine. Roomalainen hier­arkia oli opettanut ihmisille, että arvostus oli kaikki kaikessa ja sitä varten piti osallistua arvoasemansa mukaisiin tilaisuuksiin. Tästäkin syystä aterioilta pois jääminen oli tavattoman kiusallista. Tällainen ateriointi oli omiaan kärjistämään seurakunnan eri yhteiskuntaluokkien eroa.

Toiseksi esiin nousee pakanallinen uhrikultti. Apostolien teoista käy ilmi, että Paavalin ollessa Korintissa kristillinen seurakunta oli laskettu juutalaisuuden piiriin kuuluvaksi (Ap. t. 18:12–17). Maakunnan käskynhaltija Gallio oli näin lukenut seurakunnan hyväksi juutalaisten etuoikeuden olla osallistumatta esimerkiksi keisarinkulttiin ja viettää viikoittain jumalanpalvelusta. Tilanne on Paavalin lähdettyä saattanut kiristyä. Paine kulttiaterioihin osallistumiseen on tästäkin syystä saattanut kasvaa. Joka tapauksessa jotkut Korintin seurakunnan silmäätekevistä ovat ilmeisesti osallistuneet pakanallisiin uhriaterioihin ja perustelleet tätä omalla oikeudellaan ja asemallaan ja myös sillä, että koska on vain yksi Jumala, ei epäjumalille oikeastaan voi uhrata.

Tällaiseen kontekstiin Paavalin neuvot iskevät. Hän myöntää, ettei muita jumalia ole, mutta sen sijaan on olemassa demoneja, joista uhriateriaan osallistuvat tulevat osallisiksi (10:19–21). Silmäätekevien ei pidä myöskään vedota (etu)oikeuksiinsa, sillä Paavali itsekin on luopunut oikeuksistaan, jottei viettelisi veljiään vaan pikemminkin voittaisi ihmisiä Kristukselle (8–9).

Lisäksi päivän epistolan edellä Paavali on nostanut Israelin kansan vaiheista Korintin tilanteeseen sopivia esimerkkejä. Seurakunta on saanut nauttia sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta, kuten Israel aikoinaan näiden esikuvista (10:1–4). Näistä armonvälineistä huolimatta jotkut lankesivat pois Jumalan yhteydestä. Samoin on nyt vaarana tapahtua korinttilaisille. Israelilaiset palvelivat epäjumalia (j. 7), antautuivat siveettömyyteen (j. 8), koettelivat Herran kärsivällisyyttä (j. 9) ja nurisivat (j. 10). Heidän käytöksensä oli siis samanlaista kuin joidenkuiden seurakunnan eliitistä, kun he aterioilla antautuivat mässäyksiin, juominkeihin ja siveettömyyteen. Siksi Vanhan testamentin sitaatti sopiikin tilanteeseen: ”Kansa istui syömään ja juomaan, ja he nousivat iloa pitämään” (j. 7 KR38).

Joskus hämäännytään Paavalin sanoista ja luullaan hänen fokuksensa olevan siinä, että kasteen ja ehtoollisen sekä seurakunnan kokoontumisten lisäksi tarvittaisiin jotain muutakin hurskautta. Painopiste on kuitenkin siinä, ettei ulkopuolisten asioiden saa antaa rikkoa sitä yhteyttä, joka seurakunnassa on muodostunut kasteen ja ehtoollisen välityksellä. Nurinaa ja eripuraa ei saa tuoda estämään armonvälineiden vaikutusta.

Paavali sanoo niille, jotka ovat illallisilla nousseet iloa pitämään, että heidän toimintansa saattaa heidät itsensä(kin) lankea­maan (j. 12). He ovat jo langenneet vähättelemään omaa, Kristuksen, seurakunnan ja sakramentin ruumiillisuutta. Paavali tahtoo myös rohkaista noita etuoikeutettuja, että Herra auttaa heitä kyllä kestämään sen julkisen häpeän, jopa vainon, jonka yhteisiltä aterioilta pois jääminen aiheuttaisi (j. 13). Olihan heillä ennen kaikkea osallisuus rakkauden ateriaan ja Herran pöytään, kuten Paavali jatkossa kuvaa.

Missä meidän yhteisömme voi langeta pois Herrasta? Mistä oikeuksista meidän aikanamme pidetään kynsin ja hampain kiinni seurakunnan yhtenäisyyden kustannuksella?

 

Antti Leinonen

 

Jeesus – Pahan vallan voittaja
Joh. 12:37-43
3. paastonajan sunnuntai 24.2.

Pientä poikaa vietiin lääkäriin, hänen mahansa oli kipeä. Päivystyksen kiireessä terveydenhoitaja arvioi vaivan ilmavaivaksi. Äiti kuitenkin huolestui poikansa tilasta ja vaatimalla vaati päästä lääkärin puheelle. Ihme kyllä, pyyntöön suostuttiin. Lääkäri tutki pojan vatsaa ja passitti hänet välittömästi leikkaukseen. Kyseessä oli hengenvaarallinen ja pitkälle edennyt suolisolmu. Jonossa poika olisi hyvin todennäköisesti menehtynyt. Jotta tautia osattaisiin hoitaa oikein, on diagnoosin, tilannearvion, oltava oikea.

Jeesuksen diagnoosi ihmisen osasta Jumalan edessä on selkeä. On käsittämättömän suuri ja hyvä Jumala, joka on luonut meidät lapsikseen, elämään ainutkertaisina persoonina yhteydessä häneen. Mutta on myös pahan syvä, persoonallinen salaisuus. On pahaa, jonka otteesta vain kaikkivaltias Jumala voi vapauttaa ja antaa elämän takaisin.

Ambulanssimies ja hänen ystävänsä juttelivat. ”Tiedätkö, mikä on työssäni turhauttavinta?” kysyi ambulanssin kuljettaja. ”En. No mikä?” kysyi hänen ystävänsä. ”Se on se, kun saa ihmisen elvytetyksi huumeiden yliannostuksen jälkeen takaisin elämään ja muutaman hetken levättyään juuri elvytetty kävelee sairaalasta ulos kiittämättä ja liikuttumatta. Ovella hän näyttää ambulanssimiehille keskisormeaan ikään kuin sanoen: Tässä kiitos siitä, mitä teitte.”

Mikä tällaisen ihmisen toisi takaisin elämään, ja vakuuttaisi häntä siitä, että on parempi elää kuin kuolla ja on mahdollista löytää tie puhtaaseen, parannettuun elämään, jossa synnit voi saada anteeksi?

Kristillisen uskon mukaan Jumala on ihmisen puolella, Paholainen on ihmistä ja hänen elämäänsä vastaan. Paholainen on diabolos ’riidankylväjä, erilleen heittäjä’.  Hän irrottaa luodun Luojasta, katkaisee pienen ihmisen tien elämän ydinnesteelle ja siten helpottaa elämän näivettymistä.

Jeesuksen diagnoosin mukaan yhteydessä häneen paha on voitettu. Uskossa häneen hyvällä on viimeinen sana elämässämme. Mutta se, joka sanoo Jumalalle ei, sanoo kyllä Jumalan vastustajalle. Aiheesta puhuu tänään hän, joka ainoana on noussut haudastaan. Merkiksi siitä, että häntä on syytä kuunnella, hän myös teki tunnustekoja (kr. semeia), mihin Johannes tänään viittaa. Ne tarkoittavat Jeesuksen eheyttävää toimintaa, joka aukenee vain uskolle.

Miksi usko ei monille merkitse vapautta vaan kahletta? Toki useimat meistä haluavat löytää hyvän, eivät pahaa. Se, mikä on hyvää, samastetaan usein ihmisen vapauteen ja onnellisuuteen. Useat uskottelevat, että voidakseen olla todella vapaa ihmisen tulee ensin löytää suhde omaan itseensä, syvimpiin unelmiinsa, omaan sieluun ja ruumiiseen. Vapaus ymmärretään ei enää vain vapautena jostakin (esimerkiksi Jumalan käskyistä) vaan myös vapautena johonkin. Minuus käy ennen Jumalaa, joka jää sivummalle.

Pääsiäistä edeltävä paastonaika on hiljaisen rukouksen aikaa. Turhaa karsitaan, jotta tärkeälle jäisi tilaa. Sitä, mikä auttaa jaksamaan, paastossa etsitään, vaikkei etsintä kanavoituisikaan kirkkojemme seinien sisäpuolelle. Naistenlehdet esittelevät joogan, itämaisen uskontopohjaisen voimistelun, eri tyylisuuntia. Yhä useammat etsivät joogatunneilta henkisyyttä ja rauhaa.

Kristinusko on hyvä mahdollisuus tutustua omaan itseen: on muuta, olennaisempaa kuin minä. Myös oma minä kantaa varjoja ja synnin valtaa itsessään. Kaiken tämän herraksi ei tarvitse kuitenkaan yrittää itse vaan voi antaa tilaa itseään Paremmalle. Suhteessa Jumalaan ihmisen pieni ja vapiseva minuus ankkuroituu itseään vahvempaan.

Jeesuksen mukaan hän itse on tie, totuus ja elämä. Hänen sanansa viitoittavat uskovan tietä. Ne tuovat elämään sellaisen todellisuuden, jossa hän ylösnousseena on läsnä sanoissaan ja Pyhässä Hengessä. Yhteydessä häneen pääsemme yhteyteen hyvän Jumalan kanssa. Samalla hän antaa tilaa sille minuudelle, jonka hän luomisessa on kauniina lahjana meille antanut. Jumala itse auttaa meitä tulemaan toimeen itsemme kanssa ja toistemme kanssa. Hänen ja vain hänen kanssaan uskallamme kohdata myös sekä todellisuuden pahan puolen että oman pimeän puolemme.

Pahan valta ei ole kuollut sillä keinoin, että ihmiset ovat julistaneet Paholaisen olemattomaksi. C. S. Lewisin mukaan meillä on kaksi peruskiusausta: Jumalan vastustajan yliarvioiminen ja hänen olemattomaksi väittämisensä. Kuume ei lähde sillä, että sen kieltää, eikä suolisolmu muutu ilmavaivaksi, vaikka sellainen arvio mukavampi olisikin.

Olet ehkä kuullut vertauksen sammakosta, joka pannaan ihonlämpöiseen veteen. Pikku hiljaa veden lämpötilaa nostetaan. Koska kaikki tapahtuu pikku hiljaa, sammakko ei huomaa mitään vaan sopeutuu. Pian sen ruumiinlämpö on tappavan korkealla, ja se kuolee. Muutos on huomaaton ja siksi salakavala. Toisin on, jos sammakko joutuu tilanteeseen yhtäkkiä. Se pyrkii kaikin voimin polttavasta pois.

Hyvän ja pahan suhteen tilanne on sama kuin sammakolla vedessä. Huomaamme helposti mustan ja räikeän pahan ja osaamme sitä kavahtaa. Kaadetut hautakivet, tapetut eläimet, järjettömät rituaalit on helppo liittää siihen järjettömyyteen, joka Jumalan vastustajaan, Paholaiseen, liitetään. Harmaa paha on se, mihin totumme ja mitä emme huomaa. Rahan ylivalta, rakkaudettomuus, nautinnon halu ovat ehkä se sokea piste, joka meidän pitäisi nähdä ja josta Jumalan sana meitä varoittaa.

Jeesus osoitti harmaan mustaksi siellä, missä ihmisen näkökyky ei riittänyt erottamaan sitä, mitä todella tapahtui. On olemassa voima, joka ajaa meitä pois Jumalan luota, voima, jonka luota Kristuksen on vedettävä meidät turvaan, alue, jolla järjen on vaiennuttava ja uskon eli Kristuksen on astuttava herraksi ja valtiaaksi.

Elämäänsä hallitsemaan tottuneelle voi olla sietämätöntä ajatella, ettei hän ymmärrä eikä hallitse kaikkea. On hyvää ja on myös pahaa, jolle hän on alamainen. Tästä olivat esimerkkinä Jeesuksen tunnusteot, jotka saivat toiset uskomaan. Tarvitsemme Jumalan sanan valoa ja hänen todellisuuttaan, jottemme jäisi oman itsemme varaan.

Jeesuksen valta on totuudessa ja rakkaudessa. Syntien anteeksiantamusta Jeesus vakuuttaa antaessaan ruumiinsa ja verensä meille Herran pöydässä. Anteeksiantamuksen valo valaisee pimeimmänkin sydämen ja tuo toivon ja tunnon rauhan.

 

Miika Hämäläinen

Keski-Lahden seurakunnan kappalainen.

 

Elämän leipä
Joh. 6:24-35
4. paastonajan sunnuntai 2.3.

Havaitsemme evankeliumissa aina kaksisuuntaisen liikkeen. Jeesus menee sinne, missä on apua tarvitsevia ja opetusta kaipaavia ihmisiä. Juuri Gennesaret ympäristöineen oli sitä kuoleman varjon maata, jossa hän pääasiallisesti suoritti julkista toimintaansa. Muualla hän vain käväisi. Nasaret oli hänet torjunut, Jerusalemissa hän joutui jatkuvasti vihamielisen ylemmän papiston ja kirjanoppineiden tarkkailun ja uhan kohteeksi. Terveet eivät tarvinneet Parantajaa.

Teoillaan ja opetuksellaan Jeesus herätti syvän pelastuksen kaipuun ja avun toivon ihmisissä, joita mahtavat halveksivat ja joiden elämään eivät tyhjien maljojen pitäjät tuoneet sisältöä. Kansan syvissä riveissä odotettiin aikaa, josta profeetat olivat ennustaneet. “Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12). Nyt tuo ilon aika oli koittanut. Ilman mitään ulkonaisia säädöksiä tai käskyjä ihmiset etsivät Jeesusta. Motiivit olivat joskus myös itsekkäitä. Siksi Jeesus vetäytyi yksinäisyyteen. Näin avun etsijät joutuivat panemaan kaikkensa likoon löytääkseen hänet. Tätä on herätys. Jumalan kutsun saaneita ei tarvitse houkutella, pikemmin estellä, mutta he tunkeutuvat vaikka väkisin avun lähteille.

Juuri tällaisessa tilanteessa Jeesus antaa ihmisille parastansa. Vertaus elämän leivästä sisältää monia rikkaita näkökulmia sekä Jeesuksen persoonaan että leivän sanomaan yleensäkin.

Leipä tarkoittaa Raamatussa koko ajallisen elämän tarpeita. Siksi Jeesus opetti rukoilemaan jokapäiväistä leipää. Leipä kuvaa myös elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. “Vaikka Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä, niin ei sinun Opettajasi sitten enää kätkeydy, vaan sinun silmäsi saavat nähdä Opettajan” (Jes. 30:20). “Sinä olet syöttänyt heille kyynelten leipää... Herra, saata meidät entisellemme, valista kasvosi, niin me autetuiksi tulemme.” (Ps. 80:6, 20.)

Nämä kokemukset olivat jokapäiväisiä kuoleman varjon maassa, mutta sitä ihanammin nyt koettiin myös lupaus, että Opettaja ei kätkeydy niiltä, jotka häntä etsivät. Hän itse on elämän leipä, joka lopullisesti tyydyttää kaipaavan sielun (j. 35). Se ei tarkoita jatkuvaa kylläisyyttä vaan jatkuvaa ravitsemista. Israelissa leipä leivottiin varhain aamulla ja pitkin päivää sitä murrettiin ja syötiin. Myös vettä on nautittava jatkuvasti. Autiomaan manna avaa syvemmän tason taivaasta annetusta leivästä, joka antaa maailmalle elämän (j. 48-51). Myös tämä manna on koottava maahan polvistuen jo aamuvarhaisella. Taivaallista leipää ei voi koota varastoon vaan vain kunkin päivän tarpeiksi ja ylimääräinen annettava niille, joilla ei sitä ole. Kuin valkoinen manna autiomaassa on Kristuksen puhtaus ja pyhyys, se vanhurskaus, joka on puettu Kristukseen kastetun ja häneen uskovan päälle.

Jeesuksen persoona ja olemus tulevat monelta puolelta esille evankeliumissamme. Hän on Herra, Kyrios (j. 23). Hän on Rabbi, Opettaja, joka ei enää kätkeydy (j. 25). Hän on Ihmisen Poika (j. 27, 62). Liberaalit väittävät, että Jeesus ei koskaan käyttänyt itsestään tätä nimeä vaan se on vasta myöhemmin liitetty häneen. Tällainen väite on naurettava. Kyse on Jeesuksen pyhimmästä nimestä, jota vain hän käytti itsestään. Juuri siihen liittyy ns. messiassalaisuus, sillä se ilmaisee sekä hänen inhmillisen luontonsa Herran kärsivänä palvelijana että hänen jumalallisen luontonsa. Qumranin tekstilöydöt ovat osoittaneet, että Heenokin kirjan maininta Ihmisen Pojasta ei ole vaikuttanut evankeliumeihin vaan evankeliumit siihen. Tämä kohta ei esiinny vielä Qumranista löydetyssä Heenokin kirjassa.

Jeesus tunsi ja tuntee ihmissydämet, hän näkee sanojen taakse myös vääriin motiiveihin (j. 26-27). Usko Kristukseen on eksistenttinen kysymys, ei väline jonkin muun saavuttamiseen. Me etsimme usein helppoja teitä ja ratkaisuja, mutta Jeesus asettaa meidät mahdottoman eteen jo kaikkein keskeisimmässä. Emme voi tehdä Jumalan tekoja, vaikka hybriksessä sitä ehkä kuvittelemme ja tavoittelemme (j. 28-29). Usko Kristukseen on Jumalan teko, ei kukaan voi tulla hänen luokseen, ellei Isä häntä vedä (j. 64-66). Tämä on kova sana niille, jotka uskovat omiin mahdollisuuksiinsa ja kykyihinsä. Mutta se on ihana evankeliumi niille, jotka tuntevat jäsenissään ja koko olemuksessaan epäuskonsa ja epätoivonsa. He tajuavat, että kaikki veto heissä Kristusta kohti on Jumalan Hengen työtä.

Elämän leipä tuleekin alas luoksemme emmekä me hänen luokseen. Jumalan laki ajaa ja kurittaa hänen luokseen, mutta ei voi antaa elämää. Tämän Luther oli kokenut taisteluissaan: “Kun meidän omantunnon hädässä pitäisi käyttää evankeliumia, joka on armon, lohdutuksen, jopa itse elämän sana, niin laki, joka on vihan, murheen ja kuoleman sana, ennättää usein edelle. Se saattaa kumota ja pimittää kaikki lohdutuksen perusteet.”.

Tässä on Jumalan paradoksinen sana.  Tarvitsemme lain ruoskaa, jotta voimme ottaa vastaan evankeliumin ruokaa. Tarvitsemme lain tuomaa murhetta, jotta voimme ottaa vastaan evankeliumin iloa. Tarvitsemme kuolettavaa lakia, jotta saamme lääkkeeksi elähdyttävää evankeliumia. Missä suhteellisuuden suossa olemmekaan, kun olemme tylsyttäneet Jumalan sanan kaksiteräisen miekan! Mikään ei ole enää mitään, ei ole murhetta eikä iloa, ei etsimistä eikä löytämisen riemua.

Erkki Ranta

TT, eläkkeellä oleva Tampereen
Viinikan seurakunnan kirkkoherra

 

Maria, Herran äiti
Luuk. 1:39-45
Marian ilmestymispäivä 9.3.

Paastonajan katkaisee joulusta riippuvainen pyhä yhdeksän kuukautta ennen joulua, Marian ilmestyspäivä. Sen evankeliumitekstit löytyvät Luukkaan evankeliumin ensimmäisestä luvusta ja kuuluvat kertomusryppääseen, joka liittyy Jeesuksen ja Johannes Kastajan syntymään. Evankeliumissa alkulukujen tiedot Luukas ilmeisesti löysi Paavalin Kesarean vankeuden aikana 50-luvun lopulla Jumalan vuorimaassa vaeltaessaan. Hän ilmaisee lähteensä 1. luvun 65. jakeessa mainiten, että ”näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla”. Evankelistan tärkein tietolähde lukujen 1-2 osalta lienee ollut Neitsyt Maria, Jeesuksen äiti, jonka Luukas lienee tavannut. Ainakin hänet ilmaistaan tietolähteenä 2. luvun jakeissa 19 ja 51. Niiden mukaan Jeesuksen äiti on kertoillut näitä sydämeensä kätkettyjä muistojaan. Luukas kertoo myös tarkastaneensa saarnansa ja kirjoittamansa tiedot tosiksi, 1:3-4.

Kun kaksi odottavaa äitiä tapaa toisensa, juttua riittää varmasti. Päivän evankeliumissa on keskitytty äitien puheenaiheista keskeiseen – Pyhä Henki on kirkastanut Elisabetille – ja jopa tämän puolivuotiaalle sikiölle – että Maria odottaa kauan kaivattua Messias-lasta. Hän sanoo Mariaa Herran äidiksi ja ylistää hänen ainutlaatuista tehtäväänsä. Hänen sanoillaan oli varmaankin rohkaiseva merkitys Marialle.

Jo alun paratiisin kantavanhempamme olivat saaneet vastaanottaa Jumalan lupauksen naisen jälkeläisestä, ihmisestä, joka murskaa käärmeen pään, 1. Moos. 3:15. Profeetta Jesaja oli ennustanut, että neitsyt (nuori nainen) tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, jonka nimi on Immanuel, Jumala kanssamme, Jes. 7:14. Nyt elettiin noiden ikivanhojen ennustusten toteutumisen kynnyksellä; nuori nainen, neitsyt, henkilöityi Mariaan.

Tämä teksti on yksi tärkeimmistä lähtökohdista kirkolliselle mariologialle. Marialle vahvistettiin 300-luvun kirkolliskokouksilla arvonimi ”Jumalan synnyttäjä”. Jotkut olisivat pitäneet parempana arvonimenä ”Kristuksen synnyttäjä”. Kolminaisuusoppi kuitenkin edellytti nimeä Jumalan synnyttäjä, koska Jumala itse otti Jeesuksessa Kristuksessa maisen muodon. Jumala tuli ihmiseksi. Ja tämä Ihminen murskasi käärmeen pään.

Mariaa on arvostettu myös suurimpana inhimillisenä esirukoilijanamme. Kertomuksessa Kaanaan häistä, Joh. 2:1-11, Maria toimii välittäjänä Jeesuksen ja tämän avun tarvitsijoiden välillä. Maria ei kuitenkaan ole palvonnan kohde – sellainen on vain kolmiyhteinen Jumala, vaan Marialta pyydetään esirukousta. Tämä liittyy Jeesuksen ylösnousemuksen tosiasiaan. Jeesuksen sovituskuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen kuolema ei ole samaa kuin aikaisemmin, eikä kuolemaa ole nähty rajaksi esirukouksen pyytämiselle. Ylösnousemususko siinä heijastuu.

Uskonpuhdistus merkitsi muutosta pyhimyskultista ennen kaikkea siksi, että Jeesus on ainoa - ja riittävä – välittäjä pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä, ja meitä kuullaan taivaassa yksin Jumalan tähden ja hänen nimessään, ei sen perusteella, miten suuren ja vaikutusvaltaisen esirukoilija-armeijan saamme Kaikkivaltiasta ”taivuttelemaan”. Silti Raamattu tuntee myös esirukouksen. Daniel pyysi uskovilta tovereiltaan esirukousta, Dan 2:18, ja jopa Jeesuksen pyyntö lähimmille opetuslapsilleen Getsemanessa voidaan ymmärtää esirukouspyynnöksi, Mark 14:34. Kummassakaan tapauksessa esirukousta ei kuitenkaan pyydetty edesmenneiltä.

Uskonpuhdistus riisui Marian monista Raamatulle vieraista piirteistä ja otti etäisyyttä – syystäkin – villinä rehottavaan pyhimyskulttiin. Maria on haluttu nähdä nöyränä ja rohkeana naisena. Saattoihan hän olla kumpaakin, mutta ennen kaikkea hän on armon saanut, 1:28, ja uskova 1:45. Hänellä oli ainutlaatuinen ja – kertainen tehtävä ja asema pelastushistoriassa. Hänen koko naiseutensa, kohtu, rinnat, äitiys oli ihmiseksi syntyneen Jumalan käytössä, ja siinä yliluonnollinen kohtasi luonnollisen ainutlaatuisella tavalla. Jeesuksen sikiäminen oli yliluonnollinen, mutta hänen syntymänsä luonnollinen. Me luonnollisesti siinneet olemme hedelmää isiemme ja äitiemme rakkaudesta, mutta Jeesuksessa tuli ilmi Jumalan rakkaus koko syntistä ja pelastusta tarvitsevaa ihmiskuntaa kohtaan. Siksi Maria on tärkeä henkilö meille protestanteillekin. Älkäämme heittäkö lasta pois pesuveden mukana!

 

Pekka Eskelinen

Rovasti, Lahden Joutjärven
seurakunnan kappalainen

 

Kunnian kuninkaan alennustie
Joh. 12:1-8
Palmusunnuntai 16.3.

Palmusunnuntaina käymme seuraamaan Jeesuksen kärsimyksen tietä, jonka seurauksilla ei maailmanhistoriassa ole vertaistaan. Jeesus ei katsonut omaa etuaan vaan rakkauden voimasta tuli ihmisten keskelle palvelemaan. Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen loppuun asti.

Tähän kuuliaisuuteen kuului myös, että Jeesus odotti oikeaa hetkeä. Mikään hänen kohdallaan ei tapahtunut odottamattomasti. Elettiin Jumalan tarkan kalenterin mukaan. Jeesuksen kärsimystien alkamiselle oli oma päivänsä.

Evankeliumissa ollaan kärsimystien alussa. Pääsiäiseen oli aikaa kuusi päivää. Jeesus saapui Jerusalemin lähistöllä sijaitsevaan Betaniaan, vaikka se hänen kannaltaan oli riskialtis paikka. Aiemmin Betaniassa Lasaruksen herättäminen kuolleista oli saanut juutalaisten johtomiehet levottomiksi. Jeesus oli merkitty mies.

Vaikka me ihmiset helposti muutammekin aikataulujamme omasta aloitteestamme silloin, kun ”syke” alkaa nousta, Jeesuksen kohdalla suunnitelmat eivät muuttuneet. Jumalalla on aina oma aikataulu. Kulkiessaan paikasta toiseen Jeesus oli siis täydellisen vapaa. Hän meni rohkeasti Betaniaan.

Jeesus istui aterialla ystäviensä kanssa. Samassa yhteydessä tapahtui hyvin yllättävä asia. Maria, Martan ja Lasaruksen sisko, voitelee Jeesuksen jalat, jotka hän lisäksi kuivaa hiuksillaan. Nardusöljy oli tuontitavara idästä, joten senkään takia se ei ollut halpaa. Täysi pullo (kr. litra) tarkoittaa painomittana käytettyä naulaa, joka painaa noin kolmanneksen kilogrammasta.

Pullon koko ei ole suuri, mutta sen sisältö on niin arvokas, että läsnä olleita alkoi varmasti hirvittää. Miksi Marian täytyi tuolla tavalla tuhlata? Juudaksen arvio voiteen arvoksi oli 300 denaaria, joka vastasi työmiehen vuosiansiota. Ainakaan tämän takia Marian hiljainen teko ei voinut jäädä huomaamatta. Jos sijoittaa omat vuosiansionsa vaikkapa autoon, kyllä se naapurustossa huomataan.

Ei ollut ihme, että Juudas paheksui Marian toimintaa. Ehkä Juudas sanoi ääneen sen, mitä monet paikalla olijat ajattelivat. Juudas tosin mainitaan varkaaksi, mikä varmasti auttoi häntä näkemään aina sinne, missä oli rahan hajua. Rahan haju ei kuitenkaan ollut ykkösasia eikä -tavoite tuossa tilanteessa, vaikka ihmissilmä näkeekin ensimmäisenä kaiken Jumalan valtakunnan kannalta vähemmän olennaisen. Evankeliumi kertoo koko huoneen tulleen täyteen voiteen tuoksua.

Marian toiminnassa voidaan nähdä merkki evankeliumin tuoksusta, jonka leviämistä ihminen ei voi estää. Vaihtoehtoisessa epistolassa Paavali sanoo, että ”me olemme Kristuksen tuoksu”. Olisiko nyt Marian toiminnassa ollut Kristuksen tuoksu? Vain Kristus voi saada aikaan sellaista rakkautta, jota voidaan nähdä Marian toiminnassa. Voitelemalla Jeesuksen jalat Maria osoitti syvää rakkautta Jeesusta kohtaan. Siinä ei kysytty, paljonko maksaa, vaan siinä oli merkki, että kohta tapahtuu jotakin suurta. Tämä tapahtuma olikin sellainen, jonka rinnalla vuosipalkka on merkityksetön. Evankeliumin tuoksun levitessä maailma saa kuulla suuren sovituksen sanan.

Jää arvailujen varaan, mitä Maria tiesi siitä, mitä hän Jeesukselle teki. Jeesuksen sanojen perusteella Maria suoritti profeetallisen voitelun. Se tapahtui tulevaisuutta varten, sillä viikkoa myöhemmin Jeesus oli haudassa. Maria voiteli kunnian kuninkaan, joka otti orjan muodon suorittaakseen tehtävän. Jeesuksen tuli kuolla, jotta monet saisivat elää. Jeesus sovitti kaikkien synnit, hän valmisti autuuden jokaiselle.

Tätä ilouutista eivät kaikki kuitenkaan tunne, ja tässä onkin kristityille paljon tehtävää. Palmusunnuntain evankeliumissa Maria on eräällä tavalla esimerkkinä lähetystyöstä. Hän ei laske Jeesuksen tähden uhrattuja varoja. Hän ei pelkää toisten arvostelua. Hän ei häpeile Jeesusta eikä peittele rakkauttaan häneen.

Millaisia Kristuksen tuoksuja me itse olemme? Miten paljon tuoksuun on sekoittunut juudasta ja viileää laskelmointia?

Samuel Korhonen

TM, Raahe

Jeesus rukoilee
Luuk. 22:39-62
Hiljaisen viikon maanantai 17.3.

”Tutkimaan, oi Jeesus auta / kärsimystäs katkeraa.” Virsi 56 johdattelee meidät hiljaisen viikon tapahtumiin tutkimaan ristin pyhää salaisuutta ja Jeesuksen kärsimystietä.

Maanantain evankeliumikatkelmassa on kolme jaksoa: 1. Jeesuksen rukous Getsemanessa, 2. Juudaksen johdolla tapahtunut Jeesuksen kiinniottaminen, 3. Pietarin kieltäminen.

Jeesus oli vetäytynyt muista erilleen rukoillakseen yksin. Koska hän tyypilliseen tapaansa rukoili ääneen, opetuslapset saattoivat kuulla sanat. Hän rukoili, että hän voisi välttää tulevan, eikä hänen tarvitsisi juoda maljaa. Asia oli niin raskas, että se painoi hänet maahan. Hänen oli otettava päälleen jotakin kuolemaakin pahempaa.

Tuona yönä nukahtanut ja kieltänyt Pietari kirjoitti myöhemmin (1.Piet. 2), että Kristus kantoi omassa ruumiissaan meidän syntimme ristinpuulle. Paavali sanoi, että Kristus tehtiin meidän tähtemme synniksi (2.Kor. 5:21). Hän tuli kiroukseksi meidän edestämme ja Jumalan tuomion alaiseksi.

Kristus tyhjensi maljan, johon oli kaadettu koko maailman synti. Kaikki häpeä ja kavaluus, kaikki julmuus ja ilkeys, kaikki likainen ja surkea, kaikki aina suurimmista pahuuden töistä säälittäviin arkielämän pikkumaisuuksiin saakka oli tiivistetty tähän maljaan. Hän tyhjensi sen viimeistä pisaraa myöten. Koko sisällöstä tuli hänen omansa. Hän kantoi sen nyt omassa ruumiissaan. Hän oli kaikessa kiusattu, mutta ei ikinä poikennut Isän tahdon tieltä. Nyt hän kuitenkin rukoili Isäänsä, olisiko mahdollisuus väistää tämä. Mutta sellaista mahdollisuutta ei ollut, koska maailma oli pelastettava.

Opetuslasten päivä oli ollut pitkä. Oli teurastettu pääsiäislammas ja valmistettu ateria, jolla Jeesus oli puhunut kärsimyksestään ja kavaltamisesta. Se oli heille liikaa. He nukahtivat murheen uuvuttamina. Kun Jeesus kolmannen kerran herätti heidät, oli vihollinen jo paikalla.

Juudaksen suudelma oli merkki kiinniottajille. Sama toistuu yhä uudelleen meidänkin aikanamme. Hyväntahtoisen oloisesti ja surumielinen ilme kasvoilla ollaan valmiita rajuun väkivaltaan ja toisen nujertamiseen. ”Surullisena totean, että olemme joutuneet leikkaamaan teiltä lähetysmäärärahat.” ”Olemme tehneet kaikkemme, mutta meidät on nyt pakotettu erottamaan sinut kolmeksi kuukaudeksi pappisvirasta.” Esimerkkejä ja juudaksia riittää, kuten myös pietareita.

Pietari ehti vetäistä miekkansa esiin ja iski. Vihollisen ahdistaessa omatkin otteet ja äänenpainot kovenevat. Ajaudutaan pois evankeliumista ja omalla taitamattomuudella ja kovuudella leikataan korvat. Sen jälkeen toinen ei enää kuule eikä ymmärrä. Toki me saamme ja meidän täytyy puolustaa Jumalan sanan totuutta, ettei Jumalan nimi tulisi pilkatuksi meidän takiamme, mutta kirkkotaistelu ei saa ohittaa lauman ruokkimista ja hoitamista evankeliumin sanalla. Se on aina ensisijaista. Ihmeellisesti Jeesus korjaa meidän taitamattomuutemme ja väärien tekojemme seuraukset. Kunpa Jeesuksen ihanuus saisi välittyä jotenkin myös meidän epätäydellisten tekojemme välityksellä!

Tässä tilanteessa Pietari joutui nuhdeltavaksi. Legioonittain enkeleitä olisi ollut valmiina tuhoamaan Jeesuksen viholliset. Mutta tämän kaiken täytyi tapahtua. Kirjoitusten oli käytävä toteen. Nyt oli pimeydellä valta, ja tuo pimeys oli synkimmillään. Se tiivistyi Jumalan Pojan ympärille tuhotakseen hänet. Opetuslapset pakenivat. ”Antakaa näiden mennä.” Jeesus yksin vietiin sidottuna pois, jotta hän kantaisi kaiken sen pahuuden seuraukset, jonka hän nyt oli ottanut päälleen. Toiset säästyivät. Heihin kuulumme myös me.

Pietari seurasi Jeesusta matkan päästä. Hän otti riskin ja hankkiutui ylipapin palatsin pihamaalle. Jo porttiholvin pimeydessä tuli ongelmia, mutta Pietari väisti syytöksen. Hänellä ei ole mitään tekemistä sen miehen kanssa. Hiilivalkealla häneltä kysyttiin toisen kerran. Taas Pietari väisti. Vierailla tulilla lämmitteleminen voi olla kohtalokasta. Sitten joku tunnisti hänet. Kaikki katselivat häntä, vihollisten silmukka oli sulkeutumaisillaan. Hän vannoi totisen valan, ettei ikinä ollut tuntenut sitä miestä. Ja kukko lauloi.

Silloin Herra kääntyi. Hän katsoi Pietariin. Ei tarvittu enempää. Asiat löysivät taas oikeat mittasuhteet. Enää ei ollut tärkeintä selvitä ulkoisesta ahdingosta. Mestarin katsoessa Pietariin tämä ymmärsi, mitä oli tehnyt. Hän oli paljastunut, jäänyt kiinni itse teosta kaikkein syvimmässä alennustilassaan. Samanaikaisesti häntä kuitenkin rakastettiin. Mestarin katseessa ei ollut jälkeäkään vahingonilosta, ei voitonriemua oikeassa olemisesta, oli vain suurta surua ja suurta rakkautta – kaikesta huolimatta.

Itkien Pietari juoksi ulos. Kukaan ei estänyt häntä. Vaara ei ollutkaan niin suuri, kuin hän oli mielessään kuvitellut hiiviskellessään yksin ja hylättynä – olematta kuitenkaan yksin. Meidän ei tarvitse pelätä ihmisiä. Suotakoon heille heidän naurunsa ja ivansa. Me saamme iloita siitä, että meitä epäillään Jeesuksen opetuslapsiksi. Hän rakastaa myös epäonnistuneita ja pelkurimaisia opetuslapsiaan. Olkoon meidän pyrkimyksemme lähemmäs Jeesusta, ettemme seuraisi häntä välimatkan päästä.

 

Johan Helkkula

Seurakuntapastori, Keminmaa

 

Jeesus tuomitaan
Joh. 19:1–16
Hiljaisen viikon keskiviikko 19.3.

Hiljaisella viikolla Jeesuksen kohtalo on murheellinen: maanantaina Jeesus otetaan kiinni, tiistaina häntä kuulustellaan, tänään keskiviikkona hänet tuomitaan kuolemaan, ja matka kohti Pääkallonpaikkaa alkaa.

Kaikki tapahtuu yhden vuorokauden aikana Getsemanessa, Gabbatalla ja Golgatalla. Johannes on ainoana evankelistana tallentanut Jeesuksen tuomitsemisen tarkan paikan ja ajankohdan. Pilatus istuutuu tuomarinistuimelleen Kivipihalla, Gabbatalla, ja julistaa tuomionsa: ”Ristiinnaulittakoon!” Tuomion silmänräpäys tapahtuu pääsiäisjuhlan valmistuspäivänä puoliltapäivin.

Kivipihalla riittää tuomareita ja tuomitsijoita. Rooman maaherralla ja sotilailla, juutalaisten ylipapeilla ja johtohenkilöillä sekä tavallisella kansalla on kaikilla osansa tässä draamassa. Vain Jeesuksen varsinaiset seuraajat tuntuvat olevan vaiti ja seuraavan tapahtumia sivusta. Johanneksella kerronnan polttopisteessä on Jeesuksen ja Pilatuksen kohtaaminen. Keskeisenä teemana on kysymys Jeesuksen kuninkuudesta.

Miksi Jeesus tuomittiin kuolemaan? Jeesuksen tuomitsemisessa näyttävät Johanneksen kerronnassa sekoittuvan uskonnolliset ja poliittiset syyt. Juutalaiset syyttävät Jeesusta Pilatuksen edessä ensin teologisin perustein: ”Meillä on lakimme, ja lain mukaan hän on ansainnut kuoleman, koska hän väittää olevansa Jumalan Poika.” Kun tämä ei tehoa, juutalaisten johtomiehet painostavat Pilatusta henkilökohtaisemmin esittelemällä Jeesuksen keisarin valta-aseman uhkaajana: ”Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä. Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.” Pilatus taipuu.

Monenlaiset tunteet ovat mukana Johanneksen kerronnassa Jeesuksen oikeudenkäynnistä. Epäilemättä myös ne nousevat Jeesuksen tuomitsemisen syiksi.

Pilatus yrittää ensin vapauttaa Jeesuksen herättämällä juutalaisissa sääliviä tunteita, ruoskittamalla Jeesuksen ja tuomalla hänet sitten orjantappurakruunu päässään ja purppuranpunainen viitta yllään heidän eteensä. Tämäkään ei tehoa. Vihan tunteet leimahtavat liekkeihin, kun juutalaisten johtomiehet ja kansa huutavat Kivipihalla kiihkoillen ja fanaattisesti: ”Pois! Pois! Ristiinnaulitse hänet.”

Ylipapit antavat Pilatukselle tunteidensa vallassa huiman ja Mooseksen lain mukaan väärän lausunnon: ”Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari.” Jahvehan oli Israelin ainoa kuningas. Kiihkon vallassa olevalta kansalta tuntuvat unohtuvan kaikki ne hyvät teot, joita Jeesus on elämänsä aikana tehnyt.

Pilatus käy oikeudenkäynnin edetessä yhä levottomammaksi. Omakohtainen mielenkiinto muuttuu ensin epäröinniksi ja sitten ylimielisyydeksi. Päällimmäisenä syynä siihen, että hän lopulta taipuu juutalaisten vaatimukseen ristiinnaulita Jeesus, näyttää olevan pelko oman hallitsija-aseman menettämisestä.

Jeesuksen kohtalo oikeudenkäynnissä on ainutlaatuinen mutta ei meidän murheelliselle elämällemme vieras. Kivipiha, jolla Jeesus tuomitaan, on se paikka, jossa mekin olemme olleet monta kertaa elämämme aikana.

Paljon rikkinäisyyttä ja murhetta elämäämme aiheutuu siitä, että olemme tuomitsevia suhteessa toisiin ihmisiin. Uskonto ja valta, teologia ja politiikka sekoittuvat väärällä tavalla silloin, kun ei enää ymmärretä syntiä tekevää ihmistä eivätkä kanssakäymistämme ohjaa myötätunnon ja laupeuden tunteet. Huolimatta Jeesuksen varoituksesta: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” (Matt. 7:1) tai hänen oman elämänsä antamasta esimerkistä rohkenemme tuomita toisiamme. Tuomion julistaminen on kai lähellä silloin, kun huudahdamme: ”Meillä on Raamattumme, ja Raamatun mukaan olet ansainnut… ”

Miksi me tuomitsemme? Koska olemme kokeneet, että joku on tuominnut meidät. Koska olemme katkeria, oman vihamme ja pelkojemme vankeja. Siksi aitoa rakkautta ja nöyrää rohkeutta on jäljellä kovin vähän. Siellä me olemme Kivipihalla, Pilatukset, juutalaisten johtomiehet ja kansa.

Paljon ahdistusta ja murhetta tulee elämäämme myös siitä, että olemme vihaisia ja katkeria Jumalalle. Miksi olet antanut minulle tällaisen elämän? Minulla oli unelmia, etkä sinä ole pystynyt tai halunnut täyttää niitä! Oman elämän kriiseissä tai maailman pahuuden keskellä on vaikea uskoa rakastavaan taivaan Isään. Pilatuksen tavoin me sanomme: ”Etkö puhu, vaikka minä kysyn?” Miksi et, Jeesus, ole vastannut rukouksiini? Kun me seisomme kivet kädessä Kivipihalla, unohtuvat Jeesuksen hyvät teot, joita hän on meille tehnyt.

Jeesuksen tuomitsemisen evankeliumi on siinä, että Jeesus tuomitaan meidän puolestamme. Kuolemantuomion vastakohtana on Jumalan armo, iankaikkinen elämä. Se on Jumalan rakastavaa tahtoa, ymmärtämistä ja myötätuntoa meitä tuomitsijoita kohtaan.

Johannes tuntuu sijoittavan oikeudenkäynnin loppuvaiheessa syviä teologisia totuuksia Pilatuksen suuhun. Tuotuaan Jeesuksen ruoskittuna juutalaisten eteen Pilatus tulee lausuneeksi heille sanat, jotka sisältävät kristillisen uskon ytimen: ”Katso: ihminen!” Olisiko Johanneksella ollut mielessään ne sanat, jotka Johannes Kastaja oli aiemmin lausunut Jeesuksesta hänen toimintansa alkuvaiheessa: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)? Istuessaan jo tuomarinistuimellaan Pilatus vielä sanoo juutalaisille: ”Tässä on teidän kuninkaanne.” Jeesus oli vähän aiemmin sanonut Pilatukselle, että hänen kuninkuutensa ei kuitenkaan ollut tästä maailmasta (Joh. 18:36).

Evankeliumi on esillä myös silloin, kun Johannes kertoo Jeesuksen tuomitsemisen ajankohdaksi pääsiäisen valmistuspäivän puolenpäivän aikaan. Sillä hetkellä alkoi juutalaisten pääsiäisjuhla ja temppelissä alettiin teurastaa pääsiäislampaita. Jahve pelasti Israelin. Jeesuksen ristintie jatkuu.

 

Juha Rainerma

Teol.yo., Helsinki

 

Ehtoollinen
Joh. 13:1-15
Kiirastorstai 20.3.

Johanneksen evankeliumi poikkeaa muista evankeliumeista siinä, että se ei vain kerro, mitä tapahtui, vaan antaa silloin tällöin nähdä Jeesuksen sisimmät ajatukset kaiken sen keskellä, mitä tapahtuu.

Niinpä Johannes toteaa pääsiäisen tapahtumista, että Jeesus tiesi, mitä hänellä oli edessään: hän siirtyisi tästä maailmasta Isän luo.

Opetuslasten kokoontuessa Jeesuksen kanssa viimeiselle ehtoolliselle ennen hänen kuolemaansa huomaamme ihmeellisiä asioita. Huolimatta siitä, että Jeesus tiesi Isän antaneen kaiken hänen valtaansa, Paholainen teki töitään ja näytti menestyvän hyvin. Jopa yksi opetuslapsista, jotka olivat kuulleet näitä maailmanhistorian arvokkaimpia opetuksia, oli päättänyt kavaltaa Jeesuksen muutamasta kymmenestä hopeakolikosta.

Kuitenkin tässä tilanteessa, jossa Paha oli kaikkein eniten pääsemässä valtaan ja surmaamassa Jumalan Pojan ja maailman Vapahtajan, Jeesus, joka oli rakastanut omiaan heidän maailmassa ollessaan, rakasti heitä loppuun asti. Pahan valtaanpääsy maailmassa ei aiheuttanut hänessä pelkoa, kiihkoa tai kostonhalua vaan aikaansai, että hän teki käsillään arkisen palveluksen näille omilleen, jopa sille, joka hänet kavalsi.

Yksi syy meidän toimiemme virheellisyyteen, synteihin ja laiminlyönteihin on, että me arvioimme meneillään olevan ajan väärin. Innostumme ihmisten kannatuksesta ja suosiosta emmekä näe, mitä Paholainen on jo pannut heidän sydämeensä. Katkeroidumme heidän vastustuksestaan ja epäsuosiostaan emmekä näe, mihin viheliäisyyteen siihen liittyminen johtaisi, sen sijaan kun nyt tuo vastustus vie meidät turvautumaan Kristuksen läsnäoloon ja hänen sanaansa.

Niinpä tämä evankeliumin katkelma antaa meille vastauksen kysymykseen, miten kristityn tulee elää silloin, kun paha on saamassa vallan maailmassa ja jopa kristillisessä kirkossa. Miten säilyttää rakkaus ja sen mukainen toiminta vainojen keskellä? Se on mahdollista vain, jos saamme pysyä Kristuksen rakkauden ja hänen jatkuvan työnsä kohteena.

Seuraavaksi näemme, miten Jeesus tekee tekoja, jotka herättävät hänen opetuslastensakin vastustusta ja jotka ymmärretään vasta myöhemmin. Niinpä ennen kuolemaansa ja astumistaan taivaallisen Isänsä kirkkauteen hän asettuu näiden monella tavoin erehtyvien opetuslastensa alapuolelle ja pesee heidän jalkansa palvelijan tavoin.

Tämä tapahtuma on esikuva. Sen voi siis ymmärtää symbolisesti toisin kuin ehtoollisen. Siksi kirkko lienee ymmärtänyt oikein sen merkityksen, kun tätä tapahtumaa ei toisteta säännöllisesti niin kuin ehtoollisen viettoa. Siinähän saamme jatkuvasti vastaanottaa Kristuksen ruumiin ja veren vakuutena siitä, että kuulumme Jumalan valtakuntaan ja meillä on täysi osallisuus syntien sovitukseen hänen veressään, kun Jumalan sanan uskoen sen vastaanotamme.

Samalla tähän tapahtumaan liittyy jotain sellaista, mikä kuuluu myös kristityn kokemuksiin. Jeesus sanoo Pietarille: ”Sitä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta vastedes sen ymmärrät.” Näinhän tapahtuu monessa uskomme kannalta hyvin ratkaisevassa asiassa.

Ensimmäinen sellainen on kaste, joka on meille välttämätön pelastukseen, kun luonnostamme ja syntiinlankeemuksen perusteella olemme kadotettuja. Siinä synnymme uudesti Jumalan lapsiksi ja hänen valtakuntansa kansalaisiksi. Saattaa kuitenkin mennä kymmeniä vuosia, ennen kuin sen käsitämme, jos sittenkään. Kasteen merkitys ei välttämättä ole ensimmäinen asia, joka meille kirkastuu, vaikka Pyhä Henki herättää myöhemmin hengelliseen kuolemaan vaipuneen uuteen elämään Kristuksessa.

Toinen sellainen on konfirmaatio, joka on itse asiassa vain osa kastetoimitusta, siihen liittyvä välttämätön uskon tunnustaminen. Senkin merkitys valkenee monille vasta myöhemmin, valitettavasti kaikille ei koskaan.

Kolmas sellainen asia on Herran pyhä ehtoollinen. Aika monella lienee sellainen kokemus, että pääasia on, millaisina me menemme ehtoolliselle, eikä se, millaisen Vapahtajan siinä kohtaamme, kun saamme osallisuuden hänen ruumiiseensa ja vereensä.

On siis oikein, että tunnustamme Jeesuksen Opettajaksi ja Herraksi ja toimimme hänen esikuvansa mukaan. Jalkojen pesu oli esikuvallinen tapahtuma. Sellaiseksi voimme ymmärtää lähinnä ripin, jossa kristikunta on saanut kautta aikojen varman ja lujan vakuutuksen siitä, että synnit on annettu anteeksi ja meillä on rauha Jumalan kanssa.

Valitettavasti ripin käyttö on nykyään jäänyt melkein pelkästään yleisen ripin tasolle. Siihen hengelliseen rappioon ja niihin vakaviin eettisiin ongelmiin, jotka tällä hetkellä pyrkivät hävittämään ja hajottamaan kristikuntaa, voisi yksityisripin ahkerampi käyttö olla suureksi avuksi. Se voisi pelastaa monet kodit hajoamiselta, monet puolisot ja lapset henkiseltä ja fyysiseltä väkivallalta puhumattakaan sen puhdistavasta vaikutuksesta erilaisten ihmisyhteisöjen sisäisiin suhteisiin. Yhteiskunta tarvitsee nyt oikein terapeuttien armeijan hoitamaan näitä kysymyksiä, joista suuri osa voisi tulla kuntoon yksinkertaisella Jumalan sanan kuulemisella ja seuraamisella. Se voisi tuoda myös terveellisen uudistuksen kristikuntaan siihen tilaan, mihin antinomismi (Jumalan sanassaan ilmoittaman tahdon hylkääminen) on vienyt elämämme. Pyrkikäämme siksi uudistamaan sen käyttöä keskellämme.

 

Lasse Marjokorpi

Rovasti, Kemijärven
seurakunnan kirkkoherra

 

 

Kristuksen kuuliaisuus
Hepr. 5:7–10
Pitkäperjantai 21.3.

Alamaisuus, kuuliaisuus ja kärsimyksistä oppiminen eivät kuulu 2000-luvun länsimaisen ihmisen ihannearvoihin. Niitä saatetaan pitää suorastaan paheina. Tavoiteltavaa ovat sen sijaan rajaton itsensä toteuttaminen, auktoriteeteista vapautuminen ja helpot ratkaisut. Kuitenkin Jeesus näyttää meille toisenlaisen tien.

Hiljaisen viikon tapahtumien edetessä kohti pitkääperjantaita Jeesuksen tuska lisääntyy, ja hän tuntee yhä voimakkaammin edessä olevan rangaistuksen ankaruuden. Getsemanessa kokemansa henkisen tuskan lisäksi Jeesus joutuu kantamaan fyysistä tuskaa, kun hänet ruoskitaan ja naulitaan ristiin.  Lopulta hänen kuollessaan hänen osakseen tulee myös kova hengellinen tuska, ero Jumalasta. Silti Jeesus kulkee kärsimysten tien tyynesti loppuun saakka – kuuliaisuudesta Isää kohtaan ja rakkaudesta syntiin langenneisiin ihmisiin.

Ruoskiminen ja ristiinnaulitseminen eivät kuulu enää arkikokemuksemme piiriin. Siksi emme useinkaan käsitä Jeesuksen osaksi tullutta kärsimystä sen alkuperäisessä mitassa. Samoin kuolema on länsimaissa siirretty sairaaloihin ja hoitolaitoksiin ammattilaisten huoleksi siten, että varsinkaan tuskainen kuolema ei ole useimmille ihmisille tuttua. Mielestäni Mel Gibson on tehnyt tästä syystä palveluksen dramatisoimalla realistisesti Jeesuksen viimeiset hetket elokuvassaan The Passion of the Christ.

Pitkänperjantain epistola Heprealaiskirjeessä puhuu sovituksesta erityisesti Jeesuksen kuuliaisuuden näkökulmasta. Pelastuksen ovat mahdollistaneet vain Jeesuksen alamaisuus Isälle ja hänen kuuliaisuutensa tämän tahdon noudattamisessa.

Jeesuksen kuuliaisuus on kahtalaista: aktiivista ja passiivista. Aktiivinen kuuliaisuus näkyy siinä, että Jeesus noudatti täydellisesti Jumalan lakia ja oli kuuliainen Isälle tekemällä hyviä tekoja ja karttamalla syntiä. Passiivinen kuuliaisuus taas tulee esiin siinä, että Jeesus kärsi lain rikkomisesta seuraavan rangaistuksen sijaisena meidän puolestamme ja tyynnytti näin Jumalan vihan (satisfactio-sovitus).

Tämä Raamatun opettama kaksinkertainen vanhurskauttaminen (iustificatio duplex) merkitsee uskovan kannalta syntien anteeksi saamista Jeesuksen uhrin kautta ja Jeesuksen vanhurskauden (lainkuuliaisuuden) vastaanottamista. Kun ihminen ottaa Jeesuksen vastaan, tunnustaa syntinsä ja uskoo ne Jeesuksen tähden anteeksi annetuiksi, Jeesus tulee hänen elämäänsä, lahjoittaa uskon, vanhurskauden ja anteeksiantamuksen. “Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen” (Joh. 1:12).

Myös oppi Kristuksen kahdesta luonnosta avautuu raikkaalla tavalla kaksinkertaisesta vanhurskauttamisesta käsin. Ihmisenä Jeesus täytti lain puolestamme ollen täysin kuuliainen Isän edessä, Jumalana hän kärsi syntiemme rangaistuksen. Tämä Jumalan pelastava toiminta Kristuksessa on kristinuskon ydin.

Jeesuksen rukous kuultiin, koska hän noudatti Jumalan tahtoa ja oli kuuliainen. Jeesuksen kuuliaisuus elämässä ja kuolemassa on sijaissovituksen lisäksi moraalinen esikuva uskoville. Samalla tavalla kuin Jeesus oli kaikessa alamainen ja kuuliainen Isälle, tulee meidänkin osoittaa kuuliaisuutta hänelle uskossa ja elämässä Jumalan nimen kirkastamiseksi maailmalle teoissamme.

 

Mikko Satama

DI, teol.yo., Helsinki

 

Jeesuksen kuolinhetki
Matt. 27:45-46
Pitkäperjantai 21.3.

Aamuvarhaisella pidetyn oikeudenkäynnin jälkeen syytetty on todettu syylliseksi. Kukaan ei ollut astunut esiin puolustamaan häntä, eikä hän ollut puolustanut itseään. Tuomio oli ankarin mahdollinen: ristiinnaulitseminen. Se oli pahin kuolemisen tapa, jonka roomalaiset tiesivät. Se oli tuskallinen ja häpeällinen ja tarkoitettu aikansa suurrikollisille kuten murhaajille ja ryöstäjille. Tässä tapauksessa ristiinnaulitsemisen syy (causa poenae) oli kiinnitetty tuomitun pään yläpuolelle: INRI – Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas (Joh. 19:19). Tuomio oli siis langetettu kuninkuuden tavoittelusta. Ristiinnaulitsemista oli edeltänyt ruoskinta, joka oli tavallisesti niin ankara, että useat ruoskinnan uhrit kuolivat kipuun ja verenhukkaan.

Vähän ennen kuudetta hetkeä, (kello 12), tuomittu naulataan ristille. Tuskat ovat käsittämättömät. Hänen kummankin ranteensa läpi, 8 cm keskisormen rystysestä, isketään 15 cm:n naulat (Joh. 20:25). Lääkärit ovat amputoiduilla jäsenillä tehdyissä kokeissa osoittaneet, että ranteen läpi voidaan lyödä naula rikkomatta yhtään luuta. Kulkiessaan ranteen läpi naula usein vahingoittaa keskushermoa, ja sen seurauksena peukalo kääntyy kämmentä vasten. Jalat naulataan siten, että sama naula lyödään kummankin jalan läpi. Lyömällä naulat oikeaan kohtaan on ristiinnaulitseminen toteutettu rikkomatta luita. Näin naulat kannattelevat ruumiin painon ja aiheuttavat kovimman kivun, mitä ihmisen sanotaan voivan tuntea, eli causalgisen tuskan.

Ristiinnaulitsemista on mallinnettu myöhemmin tutkimuksissa seuraamalla milloin vapaaehtoinen koehenkilö menettää tajunsa, kun hänet pannaan vastaavaan asentoon kuin ristiinnaulittu. Hänellä alkaa ensin ilmetä hengitysvaikeuksia. Yläruumiin iho rupeaa sinertymään, kun veri laskeutuu alaruumiiseen. Ristillä ollessaan ristiinnaulittu pystyy hengittämään palleallaan sisään muttei ulos. Näin keuhkoissa olevasta ilmasta tulee entistä hiilidioksidipitoisempaa. Kun hengitysvaikeuksista tulee sietämättömiä, ristiinnaulittu yrittää kohottautua saadakseen hengityksen taas kulkemaan. Tämä tuottaa suunnatonta tuskaa, sillä jalat, joiden varassa hän kohottautuu, ovat myös kiinni ristissä. Lisäksi kädet hankaavat liikkuessaan vaurioitunutta keskushermoa naulaa vasten.

Kivut ovat pian niin kovat, että ristiinnaulittu vaipuu taas takaisin käsiensä varaan. Sama toistuu kerta toisensa jälkeen niin kauan kuin ristiinnaulittu on hengissä. Ristillä riippuminen aiheuttaa hiilidioksidin lisääntymisen takia lihaskramppeja koko ruumiissa, valtavaa päänsärkyä, runsasta hikoilua ja janoa.

Ristiinnaulittu saattoi kuolla monen eri syyn takia, joista yksi oli tukehtuminen. Toisena mahdollisena syynä oli joutuminen usean eri tekijän seurauksena shokkiin, jossa sydän petti.

Ristillä käyvät ennustukset piinallisen yksityiskohtaisesti toteen. Mooseksen kirjoissa (2. Moos. 14:46; 4. Moos. 9:12) puhutaan uhrilampaasta, jolta ei saa ”rikkoa ainoatakaan luuta”. Johanneksen evankeliumin kertomus (Joh. 19:33) vahvistaa, että näin ei tapahtunut Jeesukselle myöskään ristiinnaulitsemisen jälkeen. Syntiinlankeemuksen tapahduttua Jumala sanoi käärmeelle: ”Minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän” (1. Moos. 3:15). Tämä ennustus toteutuu myös kirjaimellisesti, kun naula lyödään Jeesuksen jalkojen läpi. Jeesuksen ristiinnaulitsemisessa toteutuu äärimmäisen tarkasti myös Psalmin 22 ja Jesaja 53:n kuvaus kärsivästä Messiaasta.

Yhdeksännen hetken vaiheilla (kello 15) Jeesus täysin kidutettuna ja runneltuna antaa henkensä. Ristinkuolema on kuitenkin jotain vielä valtavampaa kuin voidaan silmin nähdä. Sinä hetkenä tapahtuu jotain täysin paradoksaalista: ihmiseksi inkarnoitunut Jumala kuolee. Jeesuksen ristinkuolema on kertakaikkinen ja ainutlaatuinen, koska kukaan muu ei vielä ole tullut Jumalan hylkäämäksi. Vaikka voisimme yrittää ymmärtää fyysisiä tuskia, joita Jeesus joutui kokemaan, emme mitenkään voi ymmärtää tuskista kauheinta eli Jumalan hylkäämäksi tulemista. Kaiken tuskansa keskellä Jeesus ei valita täysin epäinhimillisiä fyysisiä kärsimyksiään. Hänen ainoa valituksensa kohdistuu siihen, mitä emme voi nähdä emmekä kokein osoittaa: Jumalan hylkäämäksi joutumiseen: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”

Jumala on rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Nämä kaksi asiaa tulevat parhaiten näkyviin juuri ristillä. Jumala ei hyväksy pienintäkään syntiä, vaan kaikesta on tehtävä tili – se on oikeudenmukaisuutta. Jeesuksen ristinkuolema kaikkine tuskineen osoittaa meille, kuinka kauhea asia synti itse asiassa on. Ellei se olisi niin pahaa, ei Jeesuksenkaan olisi tarvinnut kulkea niin totaalisen epäinhimillistä kärsimystietä. Synti saa ansionsa mukaan – myös se on oikeudenmukaisuutta. Jeesus itse on kuitenkin synnitön uhrikaritsa eikä kärsi omien syntiensä vaan meidän, koko maailman, synnin tähden. Oikeudenmukaista olisi, että jokainen vastaisi itse omista synneistään. Jumalan rakkaus meitä jokaista kohtaan on kuitenkin niin suunnatonta, että hän uhraa oman Poikansa meidän puolestamme – se on rakkautta.

 

Matti Sartonen

Teol. yo., Espoo

 

Jeesus haudataan
Jes. 53:9-11
Pitkänperjantain ilta 21.3.

Avatun haudan äärellä tullaan usein puhutelluiksi. Viimeisen tervehdyksen jättäminen tuntuu joskus lähes ylivoimaiselta. Surun ja ikävän lisäksi saattoväkeä koskettaa usein myös taustalla oleva ajatus omasta kuolemasta. ”Minun on hyvästeltävä myös oma elämäni.” Viinijärven ortodoksisella hautausmaalla on tien varressa puhutteleva taulu: ”Kulkija ken lienetkin, pysähdy ajattelemaan, että sinunkin vuorosi kerran tulee”.

Kristillinen usko antaa toivoa lohduttomuuteen. Jeesuskin katseli tulevaa kuolemaansa ja hautaustaan kirjoitetusta sanasta. Luukas kertoo (luvussa 4), että aloittaessaan toimintaansa Jeesus meni kotikaupunkinsa Nasaretin synagogaan ja sai luettavakseen profeetta Jesajan kirjan. Kohdat, joihin hän viittasi, eivät liittyneet tälle illalle annettuun tekstiin. Uusi testamentti kuitenkin osoittaa, että Jeesus tunsi hyvin koko Jesajan kirjan sanoman. Aapeli Saarisalo rohkenee sanoa, että hän rakasti Jesajan profetiaa. Jeesuksen lopetettua kirjan lukemisen synagogassa kaikkien siellä olleitten katseet olivat suuntautuneet häneen. Hän alkoi puhua: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Näin sanoessaan Jeesus osoitti, että hän luki Jesajan kirjasta itseänsä koskevia profetioita.  Hän ei ollut perillä ainoastaan siitä lohdullisesta sisällöstä, joka hänen nimessään tultaisiin kerran julistamaan ilosanomana ihmiskunnalle, vaan myös siitä tehtävästä, joka toi hänelle kärsimystä ja kuolemaa. Jeesusta kuitenkin lohdutti toivo, joka Jesajan kautta avasi hänellekin näköaloja yli kuoleman. Jesaja oli katsellut Hengen antamin silmin Herran kärsivää palvelijaa, joka joutui ruhjottavaksi ja lävistettäväksi. Jeesus tiesi olevansa se sovitusuhri, jonka taivaallinen Isä oli nähnyt hyväksi antaa. Synnitön kärsi, jotta syntiset eivät joutuisi kärsimään syntiensä tähden ikuista vaivaa. Herran kärsivää palvelijaa lohdutti lupaus siitä, että hän itse tulee ”elämään kauan”. Ikuisen elämän lupaus kantoi häntä. Häntä lohdutti myös, ettei hän kärsinyt turhaan. Hänellä tulee olemaan hengellisiä jälkeläisiä, jotka uskon kautta häneen tulevat olemaan hänen kanssaan ikuisessa elämässä. Suuri lohdutus Jeesukselle oli, että hän tuli taivaasta ei tekemään oman tahtonsa mukaan vaan täyttämään lähettäjänsä tahdon (Joh. 6:38). Tämän Jesajakin totesi.

Herran kärsivä palvelija kuljetettiin ristin kautta hautaan. Jesajan profetia kuvaa hänet hyljeksityksi, josta kaikki käänsivät katseensa pois ja jota ei pidetty minään. Köyhät, hylätyt ja jumalattomat pantiin hautausmaahan, johon ruumiit vain peitettiin ja unohdettiin. Golgatan muut ristiinnaulitut saivat sellaisen paikan.

Jeesustakin kohdeltiin tavalla, jonka perusteella olisi voinut ajatella, että hänkin saa vain pimeän multahaudan. Toisin kuitenkin kävi. Usein Jesajan profetiassa on nähty viittaus rikkaaseen Joosef Arimatialaiseen. Kaikki neljä evankeliumia kertovat hänen toimittaneen Jeesuksen hautauksen. Hänet haudattiin rikkaan kammioon. Varakkaana ja korkea-arvoisena yhteiskunnan jäsenenä Joosef saattoi pyytää Pontius Pilatukselta Jeesuksen ruumista hautaamista varten. Hän vaaransi oman asemansa, sillä menettely yhdisti hänet tuomittuun rikolliseen. Hän teki kuitenkin hurskaan teon, sillä juutalaisen lain mukaan vainaja tuli haudata kuolinpäivänä ennen auringonlaskua.

Johanneksen evankeliumin mukaan Suuren neuvoston jäsen Nikodemos avusti hautaamisessa. Jeesus ei eläessään saanut ansaitsemaansa kiitosta. Korvattiinko se hänelle kunniakkaalla hautauksella? ”Ei suinkaan”, toteaa Saarisalo, ”vaan sen vuoksi että rikkaan hautaustapa, jonka mukaisesti vainaja pantiin hautakammion lavitsalle kääreineen, toi ilmi Jeesuksen ruumiillisen ylösnousemuksen todellisuuden. Tätä ei köyhien hautaustapa olisi voinut paljastaa.”

Jeesuksen hautaa valaisi ylösnousemuksen ja ikuisen elämän valo. Se oli hänen kauttaan tullut maailmaan, ja hän itse on se valo. Vaikka risti ja hauta vielä olivat hänen edessään, hän näki pääsiäisaamun kirkkau­teen.

Meidätkin Jumala haluaa saattaa samojen näköalojen eteen. Kuolema on aina vakava asia. Tämä elämä jää peruuttamattomasti taakse. Täällä on myös meidän etsikkoaikamme. Jeesus sai lukea profeetta Jesajalta, että ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon. Se on meillekin tarkoitettu. Uskossa Jeesukseen meidän ajatuksemme saavat kurottua yli kuoleman rajan kohti kirkkauden aamua.

 

Antti Herkkola

Kalvolan seurakunnan kirkkoherra

 

Kristus on ylösnoussut!
Joh. 20:1-10
Pääsiäispäivä 23.3.

Pääsiäinen rohkaisee luottamaan ylösnousseeseen Herraan ja kohtaamaan epäuskoisen maailman. On myös järkevää uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen. Ellei se olisi totta, kristinusko olisi valhetta, mutta koska Kristus on ylösnoussut, jokaisen ihmisen ikuinen elämä tai ikuinen kadotus riippuu siitä, mitä tämä ylösnoussut Kristus kerran meille sanoo. Voitto oli yksin Kristuksen työtä opetuslasten paettua. Pääsiäinen kutsuu meitä Kristus-keskeiseen uskoon.

Kannattaa odottaa Herraa. Opetuslasten uho seurata Jeesusta kuolemaan asti oli osoittautunut sanahelinäksi. Jeesus oli kärsinyt tuskallisen ja häpeällisen ristinkuoleman, ja hänet oli haudattu. Miksi Jumala ei näyttänyt puuttuvan tilanteeseen? Oliko Jeesus sittenkin väärässä?

Rakkaus Jeesukseen sai Magdalan Marian menemään haudalle heti, kun se oli sapatin jälkeen mahdollista. Emme tiedä, mitä hän odotti löytävänsä. Kun Jumala näyttää olevan vaiti, on syytä muistaa, että Jumalan suunnitelmat ovat ajatustemme yläpuolella kuin taivas on maan yllä. Opetuslapset olisivat halunneet, että Jeesus voittaa ylipapit, kirjanoppineet ja roomalaiset, mutta Jumalan suunnitelma olikin, että Jeesus voittaa itse kuoleman!

Marian tuodessa sanomaa tyhjästä haudasta Pietari ja Johannes olivat yhdessä. Ei Johanneksella itselläänkään ollut helppoa, mutta rankasti kieltänyt Pietari tarvitsi jonkun lähelleen. Johanneksen toiminta antaa meille esikuvan, että itsekin ahdistunut voi auttaa toista. Johannes oli ottanut myös Jeesuksen äidin huollettavakseen. Näin esikuva voimistuu.

Todellinen ylösnousemus oli järisyttävä tapahtuma. Johannes kertoo tapahtumista jonkin verran eri tavoin kuin muut evankeliumit. Ei ole helppoa saada tarkkaa kuvaa siitä, missä järjestyksessä mitäkin tapahtui. Jotkut väittävät, että tämä veisi pohjaa ylösnousemususkolta. Asia on kuitenkin päinvastoin.

Kun ylösnousemus tapahtui, opetuslapset olivat menettäneet toivonsa. He olivat muutaman vuoden ajan seuranneet Jeesusta. Toivon romahdettua oli aivan valtava uutinen, että hauta oli tyhjä ja Jeesus oli ilmestynyt. Ei tuossa tilanteessa lähetetty virallista tutkimuspartiota, joka olisi rauhallisesti suunnannut haudalle. Ei, tilanne oli täysi sekamelska! Evankeliumeiden antama kuva sopii yhteen sen kanssa, mitä luonnollisesti on tapahtunut noin mullistavien uutisten tullessa. Kun ylösnousemuksen mahdollisuus on tullut opetuslasten mieleen, on epäilemättä yritetty kuumeisesti saada selvää tapahtumista. On voitu juosta haudalle, toisten opetuslasten luo, vaihtaa kuulumisia, itkeä, nauraa, epäillä, käydä ehkä haudalla uudelleenkin. Ei siis ihme, että todellisesta ylösnousemuksesta kerrotuista neljästä todistajanlausunnosta on vaikea saada tarkkaa kuvaa asioiden järjestyksestä.

Jeesuksen luonne ja teot. Jeesuksen persoona, hänen väitteensä ja hänen tekonsa kertoivat, että hän oli ainutlaatuinen. Hänen väitteensä omasta asemastaan ovat joko totta tai Jumalan pilkkaa. Ne ovat kuitenkin yhteensopivat tapahtumien kanssa, mikäli Jeesus on todella ylösnoussut.

Hauta oli tyhjä. Jos hauta ei olisi ollut tyhjä, ylösnousemususko olisi voitu tehdä tyhjäksi tuomalla Jeesuksen ruumis esiin. Vastustajien tarve väittää Jeesuksen ruumista varastetuksi todistaa, että hauta oli tyhjä.

Jeesus nähtiin. Tyhjä hauta ei riittänyt synnyttämään ylösnousemususkoa. Siihen tarvittiin silminnäkijähavaintoja. Raamattu kertoo useista ilmestymisistä yhteensä yli 500 ihmiselle, joista useimmat olivat vielä tapahtumien kirjaamisen aikana elossa.

Käärinliinat. Tämän sunnuntain evankeliumi sisältää erityisen todistuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta. Miksi nimittäin käärinliinojen tarkastelu ja hikiliinan havaitseminen erillään, omana käärönään vaikuttivat sen, että Johannes ”näki ja uskoi”? Jos joku olisi riisunut käärinliinat, epäilemättä hikiliina ei olisi enää erillisenä käärönä. On aivan erinäköistä, jos käärinliinat riisutaan, kuin jos ruumis poistuu käärinliinoista. Juuri tämä näyttää selittävän, miksi käärinliinojen näkeminen vaikuttaa Johanneksessa uskon.

Opetuslasten muuttuminen. Valtaisa todistus Jeesuksen ylösnousemuksesta on myös, että pelokkaat ja paenneet opetuslapset alkoivat pelottomasti todistaa Jeesuksen ylösnousemuksesta, vaikka se maksoi monelle hengenkin. Jos usko ei olisi ollut vankalla pohjalla, eivät kaikki olisi olleet valmiita maksamaan hengellään väitteestään ylösnousemuksesta. On syytä muistaa, ettei apostolien keskuudessa kukaan enää lähtenyt Juudaksen tielle.

Jumalan lupaukset toteutuvat, vaikka me emme ymmärtäisi sitä. On valtavan rohkaisevaa ymmärtää, että Jumalan ratkaisevat pelastusteot tapahtuvat täysin riippumatta opetuslasten onnistumisesta. Opetuslapsilta kaikki meni hallitsemattomaksi, mutta Jumalan kädestä mikään ei livennyt. Kun elämämme on hänen kädessään, olemme todella turvassa.

 

Mika Ebeling

Pastori, Helsingin Kansanlähetyksen työntekijä

 

Ylösnousseen kohtaaminen
Joh. 20:11 – 18
2. pääsiäispäivä 24.3.

Pääsiäisen evankeliumi kertoo valtavista tapahtumista: kuoleman muurit horjuvat, taivaan portit avautuvat, Jumalan sanansaattajat kulkevat edestakaisin, sotilaita pyörtyy, oppineet joutuvat ymmälle, ja teologit kauhistuvat, mutta Jumalan lasten riemu on suuri.

Magdala oli 40000 asukkaan ja 230 venekunnan kaupunki Gennesaretin tasangolla. Siellä oli Marialla synkkä kärsimysaikansa, sillä hän oli riivaajien vallassa (Luuk. 8:2). Jeesus kuitenkin vapautti Marian, ja hän sai seurata Jeesusta.  Maria ihmiskunnan edustajista ensimmäisenä sai katsoa – mutta ei vielä koskea - kuoleman voittajaa. Hän sai tehtäväkseen viedä ylösnousemussanoman apostoleille, vaikkei häntä valittu apostolin virkaan (Ap.t. 1:23).

Järkevät ja asialliset miehet olivat ensin hämmästelleet tyhjällä haudalla – Johannes oli jopa uskonutkin – ja sitten palanneet kotiin. Maria halusi olla lähellä hautaa ja antaa kyynelten tulla. Kun tunteella viivästyttää tietämistä, tietää hetken kuluttua paljon enemmän. Kerran Jeesus itki ystävänsä haudalla, vaikka varmaan tiesi, mitä aikoi tehdä. Nyt itkee Maria ystävänsä haudalla tietämättä, minne mennä ja mitä tehdä seuraavaksi. Pienen hetken Maria ei tiennyt sellaista, mitä korkeasti oppineet teologit eivät tiedä vieläkään ja siksi sijoittavat Herran milloin mihinkin. On suuri avuttomuus ja kyynelet, ei pääse eteen eikä taakse.

Maria itki suurimman ilon vierellä. Kuinka paljon maailmassa onkaan itkua, vaikka syytä olisi iloon, ja vastaavasti yritystä ilon pitoon, vaikka olisi aihetta itkuun! Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen kaikki itkut ovat myöhässä. On elämän tilanteita, joissa on avuksi kysyä: Onko Jumalalla kaikki valta? Onko Jeesus ylösnoussut? Ei Herra koskaan syyttä kätke itseänsä. Maria löysi enemmän kuin ymmärsi etsiä.

Pelastushistorialliseen kohtaamiseen on Maria valmistettava. Tämä tehtävä on enkelikaksikolla niin kuin monesti evankeliumeissa suurissa käännekohdissa. Enkelien kysymykseen: ”Mitä itket?” Maria vastaa samalla tavalla kuin oli sanonut opetuslapsillekin, mutta nyt minä-muodossa, koska on yksin.

Askelten ääni takana vai enkelien viittaus sai Marian kääntymään? Ylösnoussutta Jeesusta ei heti tunnistettu. Mahdottomuus vai erilaisuus teki tuntemisen vaikeaksi? Kyynelsilmätkin näköä sumentavat?

Puutarhuri on luonnollinen selitys aamuvarhain. Eikä suuri kaipaus tule miettineeksi, kuinka ruumiin kantaisi. Kristinuskon ytimessä Jeesus kysyy ja kuuntelee. Sitähän naisten kyynelet usein viestivät: Kunpa tulisi joku, kysyisi ja kuuntelisi! Mutta miksi pysähtyä vain puutarhuriin, jos voi kohdata Jeesuksen? Miksi jäädä säteisiin, jos voi nähdä auringon, tai kastua sateessa, jos voi astua virtaan?

Tässäkin niin kuin evankeliumissa aina näkemistä tärkeämmäksi tulee kuuleminen. On tekstin ja ihmiskunnan historian huippuhetki, käännekohta. Mikä maalailematon ja vähäsanainen yksinkertaisuus! Ylösnoussut Jeesus lausuu vain yhden sanan: ”Maria.” Hyvä Paimen oli sanonut: ”Hän kutsuu lampaat nimeltä…ne tuntevat hänen äänensä.” (Joh. 10:3,4.) Vain sana - ja yhtäkkiä kaikki on selvää. Pilvet on pyyhkäisty pois. Aurinko on noussut eikä enää koskaan laske. Kristityillä ei ole vastausta kaikkiin kysymyksiin, mutta viittaamme häneen, jolla on. Saamme vastata Jeesuksen puhutteluun Marian ja Tuomaan kanssa (20:28).

Sanat: ”Älä koske minuun” hämmentävät. Ehkä Herra haluaa ilmaista Marialle rakkaasti: ”Tässä minä olen, mutta kaikki ei ole niin kuin ennen. Minä palaan pian Isäni luo, mutta mene sinä veljieni luo!” Kun Jeesus oli herättänyt kuolleista Lasaruksen Betaniassa tai lesken pojan Nainissa, nämä palautuivat läheisilleen, ja kaikki oli vähän aikaa niin kuin ennenkin. Mutta ylösnousemuksessa on kysymys aivan muusta, uudesta, toisenlaisesta, koskaan päättymättömästä elämästä.

Maria ymmärsi Jeesuksen tarkoittavan ”veljillään” opetuslapsia. Jeesuksen omat veljet eivät vielä tuolloin uskoneet (7:5), mutta Jaakobin ja muiden veljien uskomisen aika tuli (Ap.t. 1:14).

Kiitämme Jumalaa ylösnousseen todistajista niin nimeltä mainituista kuin nimeltä mainitsemattomistakin. Jos heidät kaikki kutsuttaisiin kuultaviksi oikeudenistuntoon 15 minuutin välein, saisimme jatkaa tauotta maanantaista perjantaihin. Kuka vielä kävelisi ulos salista epäillen tapahtunutta kuunneltuaan silminnäkijätodistajia 129 tuntia?

Me uskomme, jotta kerran näkisimme. Ylösnousseen Herran äänen mekin saamme kuitenkin kuulla Raamatussa. Enkelit ja Herra itse palasivat taivaaseen, Magdalan Maria ja hänen ystävänsä ovat kuolleet ja odottavat ylösnousemuksen aamua, mutta ikuinen Sana jäi. Se tiivistyi alkuseurakunnan julistuksessa kolmeen pääkohtaan: Jeesus on kuollut ristillä puolestamme.  Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista, hän elää. Odotamme hänen paluutaan. Mitä tahansa elämässäsi tapahtuukin, voit kysyä, onko siinä Jeesuksen askelten ääni. Oletko se sinä, Jeesus?

 

Keijo Rainerma

Rovasti, Suomen Kansanlähetyksen
 koti- ja ulkomaisen työn johtaja