Miksi Osmo Tiililä erosi kirkosta?

Puheenvuoro 100-vuotissymposiumissa 3.3.2004

Timo Junkkaala

”Tällaisesta kirkosta minä eroan”

Marraskuun 10. päivänä 1962 dogmatiikan professori Osmo Tiililä ilmoitti eroavansa Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta. Kyseessä oli harvinainen tapaus. Tiililä ei protestoinut kirkollisveroja vastaan, eikä hän ollut menettänyt uskoaan. Hänen mukaansa kirkon opissa ei ollut mitään vikaa, eikä hän sanonut liittyvänsä mihinkään toiseen uskonnolliseen yhteisöön. Hän ei myöskään toivonut, että kukaan seuraisi hänen esimerkkiään.[1]

Pienikin kurkistus Tiililän taustaan lisää hämmennystä. Hän oli vuodesta 1939 hoitanut dogmatiikan professorin virkaa Helsingin yliopistossa eli hän oli kokonaisen pappissukupolven kouluttaja ja kristillisen opin ykköstuntija. Sodan jälkeen hän oli voimakkaasti puolustanut luterilaista kirkkoa ja uskonnäkemystä muiden kristillisten ryhmien eli ns. lahkojen arvostelua vastaan. Hän oli Suomen luterilaisen kirkon edustaja Luterilaisen maailmanliiton hallituksessa eli eksekutiivikomiteassa koko 1950-luvun ja kirkolliskokouksen jäsen 1948 ja 1953. Jo 1930-luvulla monet olivat pitäneet Tiililää tulevana kirkon johtajana ja hän oli saanut vaalisijan kaksissa piispanvaaleissa 1950-luvulla.

Mitä siis oli tapahtunut, kun kirkon uskon ykköspuolustaja päätyi 58-vuotiaana eroamaan kirkosta? Oliko kyse äkkinäisestä suuttumisesta vai pitkästä prosessista? Mitä professori erollaan oikein tahtoi sanoa tai saada aikaan?

Tiililä antoi ensimmäisistä tiedotteista alkaen ymmärtää, ettei ero ollut hetkellinen päähänpisto, vaikka siihen oli myös ajankohtaisia syitä. Hän sanoi, että asian tausta oli jo kymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa ja että hän oli harkinnut eroa yli vuoden ajan. Eron syyksi hän ilmoitti, että kirkko oli laiminlyönyt varsinaisen tehtävänsä, ”kuolemaa kohti kulkeville ihmisille julistettavan iankaikkisuussanoman”. Tiililä kohdisti kritiikkinsä etenkin kirkon johtajiin ja kirkollisiin lehtiin. Hänen mukaansa pääsanoman syrjäytyminen oli kirkossa tapahtunut ”johtajien tukemana”. Kirkollisten lehtien, varsinkin Kotimaan ja Kirkko ja kaupungin, Tiililä katsoi tietoisesti johtaneen mielipiteitä valitettavaan suuntaan. Erityisesti Tiililään oli koskenut se tapa, jolla lehdet olivat kirjoittaneet juuri pidetyistä kirkkokansan herätyspäivistä.[2]

Ajankohtaisilla asioillakin oli siis vaikutuksensa. Tiililä oli itse pitänyt kirkkokansan herätyspäivillä pääesitelmän ja tapahtumassa oli esitetty ankaraa kritiikkiä kirkkoa kohtaan. Kotimaassa nimimerkki Seppä kirjoitti, että kirkkokansan piirissä on alkanut henkien erottelu, kun jotkut oman hurskautensa tunnossa kivittävät muita. Samassa numerossa Osmo Katajamäki pyysi Kirkkokansan herätyspäivien järjestäjiä kertomaan, ketkä ovat päivien takana, koska tapahtumassa oli esitetty ”raskaita syytöksiä sekä kirkkomme johtoa että muita työntekijöitä vastaan leimaamalla heidät mm. herätyksen vastustajiksi ja evankeliumin asian pettäjiksi”. Vaikka ankarimpia sanoja olivat käyttäneet muut kuin Tiililä, hän koki kritiikin kohdistuvan myös häneen. Kirkko ja kaupunki –lehdessä Erkki Kario kirjoittikin, että Tiililä oli puheessaan ottanut esille erimielisyyksiä, jotka oli jo aiemmin sovittu. Tiililä suuttui myös kirjoituksesta, jossa arvosteltiin kärkevästi hengellistä kirjallisuutta ja viitattiin selvästi häneen, vaikka nimeä ei mainittu..[3]

Muutamat lehtikirjoitukset eivät kuitenkaan riitä syyksi erota kirkosta. Niinpä on yritettävä paneutua asian taustaan. Miksi kirkollisten lehtien torjuvasta asenteesta tuli se kuuluisa oljenkorsi, joka katkaisi tämän kamelin selän? Mikä oli se kymmenen vuoden kehitys, johon Tiililä viittasi? Ennen kuin tarkastellaan 1950-lukua, on syytä luoda katsaus varhaisempaankin taustaan.

Tampereen luterilaisesta rukoushuoneesta kirkon tulevaisuuden lupaukseksi

Osmo Tiililän isä Kaarlo Tiililä oli Tampereen suomalaisen yhteiskoulun ankara ja arvostettu rehtori, latinisti ja suomen kielen taitaja, runoilija ja puhetaidon mestari, kansallisuus- ja raittiusaatteen intomielinen kannattaja. Jos isästä saakka haetaan seikkoja, jotka vaikuttivat Osmo Tiililän ratkaisuihin, mieleen tulee luonteen jyrkkyys ja määrätietoinen pyrkimys toimia niiden periaatteiden puolesta, joita piti oikeina. Ehkä vanhasuomalainen isänmaallinen idealismikin, jonka Osmo niin ikään oli perinyt, selittää jotakin. Sekä jatkosodan päättyessä että uudelleen 1960-luvulla kansallinen idealismi kärsi kovia kolauksia.[4]

Osmo Tiililän äiti Äiti Alander oli tunnetun evankelisen vaikuttajan Johan Alanderin tytär, josta tuli uskonnollisen murroksen kautta vuonna 1917 Tampereen luterilaisen rukoushuoneen aktiivinen kävijä. Osmo kulki näistä ajoista alkaen, siis 13-vuotiaasta, usein äidin mukana. Toinen hengellinen vaikuttaja oli äidin sisar Elisabet Alander, jonka vapaakirkollisväritteinen ajattelu lienee vaikuttanut nuoren Osmo Tiililän uskonnäkemykseen ja mahdollisesti luonut pohjaa myös pietistiselle kirkkokäsitykselle. Tampereen rukoushuoneessa kuultu julistus oli perusteiltaan luterilaista mutta samalla vahvasti herätyskristillisyyden sävyttämää.[5]

Mitään yhtä erityistä uskoontulon kokemusta Tiililällä ei ollut, vaan hän sanoi säilyttäneensä aina lapsen uskonsa. Kansalaissodan rajujen taistelujen alla hän koki kuitenkin niin voimakkaan hengellisen kokemuksen, ettei hänen, kuten hän itse asian ilmaisi, koskaan sen jälkeen tarvinnut epäillä Jumalan olemassaoloa. Kansalaissota oli muutenkin 14-vuotiaalle tamperelaispojalle syvästi vaikuttanut kokemus, joka jätti pysyvät jäljet. Vasemmistolaisen vallankumouksen pelko ja jyrkkä kommunismin vastustaminen kuuluivat siitä lähtien Tiililän maailmankatsomukseen. Herätyskristillisen näkemyksen vahvistumista tukivat lukioaikana sekä Urho Muroman kokouksista että kristillisestä ylioppilaskokouksista saadut vaikutteet.[6]

Taustansa tähden Tiililällä ei ollut vaikeuksia opiskeluaikana samastua Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton työhön, jossa 1920-luvulla yhdistyivät anglosaksisen herätys- ja pyhityskristillisyyden vaikutteet suomalaisten herätysliikkeiden perinteeseen. Ratkaisevaksi Tiililän oman kehityksen kannalta tuli hänen keväällä 1924 tekemänsä Norjan matka, jolloin hän akateemisessa lähetyskokouksessa tutustui Ole Hallesbyhyn ja tämän johtamaan kristilliseen ylioppilastyöhön. Oslon seurakuntatiedekunnan dogmatiikan professori oli nousemassa herätyskristillisyyden tunnustetuksi johtajaksi koko Pohjolassa ja hänen jyrkän torjuva kantansa liberaaliteologiaa kohtaan oli herättänyt laajaa huomiota. Hallesby vaikutti Tiililään voimakkaasti, ja myöhemmin Tiililä toimi määrätietoisesti sen puolesta, että Suomen kristillinen ylioppilasliike ryhtyi yhteistyöhön hallesbyläisen liikkeen kanssa, vaikkei Tiililä suhtautunutkaan yhtä torjuvasti yhteistyökysymyksiin kuin Hallesby.[7]

Teologisessa tiedekunnassa Tiililään vaikutti opettajista eniten Antti J. Pietilä, särmikäs persoona ja kiistelty kirkonmies, kuten Tiililä hänestä kirjoittamansa kirjan otsikoi. Paljon siitä, millaiseksi Tiililä kuvasi Pietilän, sopi myös Tiililään itseensä. Tiililän myöhempiä vaiheita ajatellen on kiintoisaa, että Pietilä oli kirjoittanut jo vuonna 1925, että oli olemassa mahdollisuus, että ”kristitty kuolee oman syntymäkirkkonsa ulkopuolella”. Tiililä otti tämän lauseen tarkoituksellisesti mukaan Pietilästä kertovaan kirjaansa ja kursivoi sen ikään kuin oman ratkaisunsa tueksi.[8]

Teologisen heräämisensä Tiililä koki 1920-luvulla saksalaisen teologin Karl Heimin kirjojen äärellä. Tiililää puhutteli Heimin apologeettinen ote, yhteys luonnontieteisiin ja pyrkimys yhdistää tieteen ja uskon totuus.[9] Tiililä väitteli keväällä 1934 vertailevan uskontotieteen alaan kuuluvalla tutkimuksellaan, jonka aiheena oli Anteeksiantamukseen perustuva uskonnollinen turvallisuustila. Hänen perusväitteensä oli, ettei muissa uskonnoissa ollut näennäisistä samankaltaisuuksista huolimatta sellaista armo-oppia kuin kristinuskossa. Tiililä kirjoitti 1930-luvulla useita muitakin kirjoja ja sai työtarjouksia eri tahoilta.[10] Jatko-opinnot ja yliopisto veivät kuitenkin erityisesti lähetystyöhön lähtöä suunnitelleen nuoren teologin mennessään. Yliopiston palvelukseen Tiililä tuli 1935 ns. teologisten esikäsitteiden apulaiseksi. Monet pitivät häntä tulevaisuuden lupauksena, jonka arveltiin päätyvän pitkälle, professoriksi tai piispaksi.[11]

Kiista maallisesta ja hengellisestä jakoi kirkon

Tiililän kehityksessä ja nimenomaan suhteessa kirkkoon ja työtovereihin voidaan sota-ajan jälkeisessä kaudessa nähdä kolme eri vaihetta. Ensin Tiililä nousi tärkeisiin tehtäviin. Hänet oli nimitetty professoriksi 1942 ja kolme vuotta myöhemmin tiedekunnan dekaaniksi.[12] Kirkolliskokouksessa 1948 hän ajoi voimakkaasti sitä, ettei kirkko vihkisi eronneita uuteen avioliittoon ja sai asialle suuren enemmistön tuen. Hän vaikutti merkittävästi myös uuden katekismuksen sisältöön.[13] Samoihin aikoihin arkkipiispa Aleksi Lehtonen pyysi Tiililää Suomen kirkon edustajaksi Luterilaisen maailmanliiton eksekutiivikomiteaan. Tiililä puolusti tarmokkaasti kirkkoa lahkoja vastaan. Hänen ääntään kuunneltiin ja hänen kirjojaan luettiin. Tuon ajan kirjoista merkittävin Tiililän myöhempää kirkkotaistelua ajatellen oli arkkipiispa Gustaf Johanssonin teologiaa käsitellyt teos. Tiililä ei kaikessa yhtynyt Johanssonin teologiaan, mutta ihaili tämän rohkeaa esiintymistä.[14]

Sota-aika merkitsi suurta mullistusta koko maalle ja myös kirkolle. Nuorempi papisto oli juoksuhaudoissa saanut yhteyden myös kirkosta vieraantuneisiin ja alkoi siltä pohjalta hahmottaa kirkon tehtävän uudelleen. Suunnanmuutos merkitsi käännettä pietistisesti tulkitusta kirkon tehtävästä koko kansaa palvelevan kansankirkon suuntaan. Uusia työmuotoja hakeva asevelipapisto sai tukea Sigfrid Sireniuksen ja settlementtiliikkeen edustamasta sosiaalisesta kristillisyydestä ja ns. lundilaisesta teologiasta ja sen edustamasta kutsumusajattelusta. Uudistajat ryhmittyivät Vartija-lehden ympärille ja saivat suunnannäyttäjäkseen ennen muuta Erkki Niinivaaran. Tiililä ei yhtynyt asevelipapiston uuskansankirkolliseen ohjelmaan, vaan näki siinä vaarallisen käänteen kirkon varsinaisesta pääsanomasta maallisen elämän kysymyksiin. Tiililän mukaan kyse ei ollut vain toimintamuodoista vaan samalla uudesta teologiasta ja sanomasta. Tiililä kutsui lundilaista teologiaa uusritschliläisyydeksi ja pyrki osoittamaan sen yhteydet paitsi saksalaiseen liberaaliin teologiaan myös Kantin filosofiaan. Kun metafysiikka ja sen myötä Jumalan ilmoitus oli suljettu tieteen ulkopuolelle, jäi teologian tutkimuskohteeksi lundilaisen teologian mukaan kristillinen usko ja sen ominaislaatu. Tämä merkitsi Tiililän mukaan radikaalia käännettä myös kirkon julistuksessa, jossa Jumalan ilmoitus ja tuonpuoleisuus syrjäytyi.[15]

Taistelussa kirkon linjasta Tiililä koki 1950-luvulle tultaessa tappion toisensa jälkeen. Ensin häneen koski kovasti se, että hänen teologisen pääteoksensa johdanto-osaan kohdistui ankaraa kritiikkiä. Professorikollega Aarre Lauhan mukaan Tiililän tapa määritellä teologia ei vastannut tieteeltä edellytettyjä vaatimuksia, vaan merkitsi teologian julistautumista tieteelliseen vararikkoon, koska Tiililä sekoitti uskonelämän ja tieteen tekemisen kohtalokkaalla tavalla. Lauhan mukaan Tiililän teos sai entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että teologiassakin tuli tyytyä tutkimaan vain sitä, mikä kuuluu inhimillisen tieteen mahdollisuuksiin. Hänen mukaansa teologian tutkimuskohteena tulee olla kristillinen usko, sen perusteet, sisällys ja ilmiöt.[16] Lauhan arvostelu osoitti, että hän oli omaksunut lundilaisen teologian edustaman ja sen takana olleen kantilaisesta filosofiasta nousseen käsityksen teologian mahdollisuuksista ja rajoista. Pyrkiessään selvittämään suuria, Jumalaa ja koko olemassaoloa koskevia totuuskysymyksiä Tiililä joutui Lauhan mukaan tieteen ulottumattomissa oleviin spekulaatioihin. Arvostelu ei kohdistunut vain yksityiskohtiin, vaan se kyseenalaisti koko Tiililän koko teologian sen lähtökohtia myöten.

Syksyllä 1952 käytiin suomalaisen kirkollisen keskustelun yksi huimimmista taisteluista, kun Tiililä kävi kiihkeästi Niinivaaran synodaalikirjan Maallinen ja hengellinen kimppuun. Tiililä näki kirjan olevan ikään kuin kaiken sen taistelulippu, mitä lundilaisuus ja sosiaalinen kristillisyys olivat sotien jälkeen esittäneet ja jota hän oli vastustanut. Tiililän kirjoituksen ankaruus johtui siitä, että hän näki Niinivaaran rakennelman takana uskon perusteita horjuttavan katsomuksen. Tiililä viittasi arvostelussaan jälleen lundilaisuuteen ja ritschliläisyyteen, jotka uskollisina kantilaiselle filosofialle irrottivat teologian tuonpuoleisuudesta ja Jumalan ilmoituksesta, jolloin jäljelle jäi vain tämä maailma, etiikka, ajallinen kutsumus ja lähimmäisen palveleminen. Niinivaaran ohjelmassa se merkitsi myös hengellisen regimentin ja lain hengellisen käytön hävittämistä. Maallisesta yhteiskunnasta tuli uusi Jumalan valtakunta..

Tiililän mielestä kyse ei ollut vain siitä, onko maallinen kutsumus yhtä hyvä kuin hengellinen, vaan varsinaisesti siitä, tunnustettiinko lainkaan hengellistä todellisuutta. Taistelua ei käyty vain siitä, onko oikein tehdä raja uskovien ja ei-uskovien välille, tai siitä, tuliko palvella Jumalaa vai lähimmäistä, vaan siitä, jäikö lundilaisen teologian jyrän jälkeen yleensä mitään evankeliumin synnyttämää uskoa Jumalaan vai oliko kaikki muuttunut lähimmäisen palvelemiseksi. Niinivaran lauseiden takaa pilkotti uusi kokonaisnäkemys, joka ei Tiililän mukaan vaarantanut vain pietismiä vaan koko kristillisen uskon. Tätä taustaa vasten Tiililän raju hyökkäys on ymmärrettävissä. [17]

Niinivaaran kirjan yhteydessä käydyssä keskustelussa ajautuivat myös vanhat ystävykset Eelis Gulin ja Osmo Tiililä eri puolille ja julkiseen sanaharkkaan keskenään. Vuonna 1953 Tiililä koki tappion kirkolliskokouksessa, kun enemmistö nyt taipui valtiovallan ja yleisen mielipiteen painostuksesta hyväksymään eronneiden vihkimisen. Vuonna 1954 Tiililä hävisi Aimo T. Nikolaiselle tiedekunnan dekaaninvaalissa ja koki tilanteen ikään kuin olisi saanut potkut.[18] Vuosien 1951-1954 tapahtumat merkitsivät käännettä Tiililän suhteessa kirkkoon ja työtovereihin. Systemaattisen teologian toisen osan ilmestyttyä Tiililä oli vuosien 1954 ja 1955 vaihteessa masentunut ja entistä yksinäisempi. Mikko Juvan mukaan Tiililä oli yhteistoimintahaluinen 1950-luvun puoliväliin saakka, mutta sitten asenne muuttui.[19]

Jos 1940-luvulla käytiin kamppailua siitä, mikä tulisi olemaan kirkon linja, seuraavan vuosikymmenen alussa oli käynyt ilmeiseksi, että linjoja oli useita. Maallisesta ja hengellisestä käydyn keskustelun jälkeen Tiililä pyrki kokoamaan herätysliikkeitä yhteiseen rintamaan lundilaisuutta vastaan, joka Tiililän mukaan oli vallannut useat keskeiset asemat kirkossa. Hän perusti yhdessä Yrjö J.E. Alasen kanssa Teologia ja kirkko –lehden, joka alkoi ilmestyä vuoden 1954 alussa. Samaa tarkoitusta varten kokoonnuttiin pappeinkokouksiin ja perustettiin teologinen keskustelupiiri. Syntyneessä kirkkotaistelussa Tiililästä tuli kirkon konservatiivisen rintaman teologinen johtaja. Hän ei kuitenkaan saanut näkemyksilleen sen paremmin kirkon johdon kuin papiston enemmistön tai professorikollegojensakaan tukea. Herätysliikkeistä tuli mukaan yksittäisiä henkilöitä, mutta sekä herännäisyyden että evankelisuuden valtavirta ei varauksetta samaistunut Tiililän ohjelmaan.[20] Eräänlaisia kannatuksen mittareita olivat piispanvaalit. Keväällä 1951 toimitussa arkkipiispan vaalissa Ilmari Salomies sai ylivoimaisen ääntenenemmistön, yhtä selvä kakkonen oli Martti Simojoki ja Tiililä tuli kolmanneksi ennen Gulinia. Helsingin hiippakunnan piispanvaalissa 1959 Tiililä sai toiseksi eniten ääniä; Simojoki tuli valituksi suuren äänivyöryn tukemana.[21]

”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan”

Vähitellen 1950-luvun kuluessa alkoi käydä ilmeiseksi, ettei herätysliikkeiden kokoamisesta yhteiseen rintamaan tullut mitään. Erityisen raskasta Tiililälle oli pettymys herännäisyyteen ja kristilliseen ylioppilasliikkeeseen. Hän ihmetteli, kuinka liike, jota kirkko aikoinaan vainosi, alkoi nyt itse vastustaa herätystä. Samalla kun puhuttiin kauniisti isien perinnöstä, tuettiin niitä, jotka tuota perintöä repivät. Tiililä totesi, että vanhoista herätysliikkeistä enää vain rukoilevaisuudesta voi sanoa, että siellä ”mennään, minne meinataan”. Suomen kristillinen ylioppilasliitto ajautui Tiililän mukaan 1950-luvun lopulla sille ”herätyskristillisyyden vieromisen linjalle, missä kyllä saavutetaan tämän maailman hyväksymistä, mutta tuskin sielujen pelastumista”.[22].

Uusi vuosikymmen alkoi dramaattisesti. Tiililä sai sydäninfarktin Brasiliassa Luterilaisen maailmanliiton kokouksessa kevättalvella 1960. Hän toipui kohtauksesta, mutta vakava kohtaus sai entistä enemmän korostamaan kirkon tehtävää iankaikkisuussanoman julistajana. Tiililän eräänlaiseksi tunnuslauseeksi tuli: ”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan”. Sydänkohtauksen jälkeen Tiililä näyttää tulleen entistä pessimistisemmäksi ja hän poti ajoittain masennusta. Unilääkkeet olivat jatkuvassa käytössä ja välillä tarvittiin masennuslääkkeitäkin. Samaan aikaan hän jäi myös entistä yksinäisemmäksi, kun hänen läheisin työtoverinsa Yrjö J.E. Alanen kuoli syksyllä 1960.[23]

Yksinäisyyttä lisäsi myös se, ettei Tiililä kyennyt säilyttämään tavallista yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa hänellä oli erimielisyyksiä. Hän koki kirjoihinsa tai näkemyksiinsä kohdistuneen arvostelun henkilökohtaisena hyökkäyksenä häntä itseään vastaan. Tiililä sanoi, että hän oli katkeroitunut ja piti sitä elämänsä suurimpana virheenä. Hän oli ollut aina jyrkkä ja ehdoton, mutta 1960-luvulle tultaessa lisääntyivät epäluuloisuus ja suoranainen vihamielisyys.[24]

”Kansan hengellinen tila on mitä arveluttavin”, kirjoitti Tiililä vuoden 1961 alussa. ”Koko maailman tilanne on myrskyä, hirvittävää myrskyä ennustava.” Aivan erityisesti Tiililä kiinnitti huomiota kommunismin vaikutukseen. ”Jumalattomuus on saanut taakseen järjestetyn mahdin, ja sen kuristavat otteet näkyvät kaikkialla. ”Taide oli Tiililän mukaan ”elämän perusteita jäytävää” ja suorastaan ”irvokasta”. Hän valitti, että radio-ohjelmissa on suoranaista jumalanpilkkaa ja Ylioppilaslehteä lukiessa tulee aina murheelliseksi. Tiililän kiinnostus eskatologiaa kohtaan kasvoi ja noottikriisin syksynä 1961 hän kiinnitti huomiota Oulusta lähetettyihin teksteihin eli ns. Oulun profetiaan, jonka välittämää parannussaarnaa hän piti tarpeellisena, vaikka esittikin kritiikkiä joitakin sen piirteitä kohtaan.[25]

Tiililä esitti kirkkokritiikkinsä 1960-luvun alussa entistä jyrkemmin. Jos kirkko ei palvele ihmisiä Jumalan sanalla, se on hänen mukaansa verrattavissa kansaneläkelaitokseen, autoklubiin ja saksanseisojakerhoon. Laitoskirkko on oman järjestyksensä vuoksi säätänyt lakeja, joilla se estää lasten pääsyn ehtoolliselle, vaatii pappeja siunaaman huorin tekemisen, jättää tärkeät nimitykset esivalalle ja antaa pappien valmistamisen yliopistolle, jossa ei kysytä ovatko valmistuvat uskovia vai eivät. Jos laitoskirkko luulee voivansa määrätä Jumalan sanan sisällön ja tulkinnan tai ryhtyy opettamaan Jumalan sanaa vastaan, silloin ”ekklesian on etsittävä ravintoa muualta”, jyrisi Tiililä.[26]

Ero pappisvirasta kesällä 1961 - oma vai kirkon kriisi?

Puolitoista vuotta ennen kirkosta eroamista Tiililä jätti pappisviran. Aluksi hän ilmoitti varsinaiseksi syyksi sen, että hän tunsi itsensä korkealle arvostamaansa papin virkaan kelpaamattomaksi. Toiseksi syyksi hän sanoi, että kirkon johto suosi sellaista suuntausta, joka hänen mukaansa vaaransi hengellisen elämän ja johti ihmisiä harhaan.[27] Vähän myöhemmin lähettämässään toisessa kirjeessä Tiililä ei enää kirjoittanut mitään henkilökohtaisesta kelvottomuudestaan pappisvirkaan, vaan puhui vain ankarasti kirkon virheistä. Pääsyyllisenä Jumalan sanan vastaiseen ohjelmaan kirkossa Tiililä piti sireniolais-lundilaista suuntausta. Sillä oli hänen mukaansa tuhoava vaikutus hengelliseen elämään. Koska tuo suuntaus oli kirkollisen lehdistön ja piispojen tuella saanut vallan kirkossa, ei Tiililä katsonut enää voivansa toimia pappina. Kirkon johtoa Tiililä arvosteli siitä, että se oli jättänyt kirkon ajelehtimaan. Hän mainitsi nimeltä kolme edellistä arkkipiispaa ja väitti, ettei arkkipiispan istuimelta ole kirkkomme kohtalonkysymyksissä kuulunut mitään ohjeellista sanaa. Tiililä koki, että hän oli joutunut kauan suhteellisen yksin soutamaan vastavirtaan, eikä enää jaksanut jatkaa. Häneen oli koskenut kipeästi myös häneen kohdistunut arvostelu. Hän kysyi, onko kirkon epäkohdista suurin se, että epäkohdista muistutetaan.[28]

Tuomiokapituli päätti elokuussa pitämässään kokouksessa myöntää Tiililälle eron pappisvirasta.[29] Martti Simojoki kirjoitti vanhalle ystävälleen: "Päätös oli meille murheellinen, mutta ehkä Sinun on helpompi." "Tekosi merkitys paljastuu myöhemmin", jatkoi Simojoki ja toisti edellisen kirjeen tapaan, että ymmärtää eron voimakkaaksi vastalauseeksi "meitä muita kohtaan".[30] Vastatessaan Simojoelle Tiililä totesi, että painavimpia olivat ne syyt, joista hän ei ollut kirjoittanut tuomiokapitulille eli että hän koki olevansa pappisvirkaan kelpaamaton. Hän oli keskustellut näistä asioista Simojoen kanssa, johon hänellä oli siis yhä ollut läheinen yhteys, mutta kirjeessä hän ei kertonut, mitä hän tällä kelpaamattomuudellaan tarkoitti.[31]

Tiililän ero pappisvirasta ei siis ensisijassa noussut kirkkoon kohdistuneesta kritiikistä niin kuin sitä usein on tulkittu. Vaikka Tiililällä oli ankaraa kritiikkiä kirkkoa kohtaan, pappisvirasta luopumisen perimmäiset syyt olivat henkilökohtaisia.

Pappisvirasta luopumisen ja kirkosta eroamisen välillä, siis kesästä 1961 syksyyn 1962 ei ole löydettävissä mitään yksittäistä syytä siihen, että Tiililä päätyi eroamaan kirkosta. Näyttää siltä, että Tiililä turhautui siihen, ettei hänen varoittavia ääniä kuunneltu. Hän pohti sitä, oliko käytettävä lempeää vai entistä kovempaa kieltä. Vaikka hän syytti itseään ja kaltaisiaan siitä, että heistä oli ”huokunut kylmä pohjoistuulen viima”, kun olisi pitänyt ”suostutella lasten maidolla”, hänen vastauksensa kysymykseen oli, että ongelmiin oli tartuttava entistä voimakkaammin. ”Olemme olleet väärin kilttejä ja hienotunteisia, arkoja, ihmisten orjia.” ”Lattea sovinnollisuus on ruoskan katkaisemista silloin, kun temppelin esikartanolla riehuu rahanvaihettajia ja kyyhkysten myyjiä (hyvää maallista hommaa!), niin etteivät ihmiset löydä tietä pyhäkköön”.[32]

Kun kaikki oli sanottu, kovemmat otteet tarkoittivat tekoja. Aikeistaan erota kirkosta Tiililä mainitsi ensimmäisen kerran kirjeissään Martti Simojoelle ja Ilmari Salomiehelle tammikuussa 1962. Hän sanoi olleensa kuluneena syksynä kaksi kertaa aikeissa erota kirkosta, mutta hänen seurakuntansa kirkkoherra ja vanha ystävä Heimer Virkkunen oli saanut hänet luopumaan aikeesta. Molempiin kertoihin oli viimeinen sysäys ollut piispojen toimissa tai pikemminkin toimettomuudessa. Tiililä oli pettynyt siihen, etteivät ”piispat vieläkään ole katsoneet aiheelliseksi sanoa kansalle rakentavaa sanaa sen hengellisessä villityksessä”. Tiililän mukaan piispat kohtelivat herätyslinjan miehiä kuin kirkon pahantekijöitä, mutta vastakkaisella tavalla toimivat saivat osakseen hiljaisen hyväksymisen.

Tiililä kirjoitti piispoille, että hänet oli ”ajamalla ajettu” tähän ratkaisuun. ”Teillä olisi ollut paljon aikaa ja monia tilaisuuksia vuoden 1952 jälkeen korjata alkava hajaannus, mutta ette ole sitä tehneet.” Kyse oli Tiililän mukaan siitä, että piispat olivat antaneet tukensa sille suuntaukselle, mikä Tiililän mukaan oli tuhoisa.[33] Muutama päivä näiden eroilmoitusten jälkeen Tiililä kirjoitti Salomiehelle uudelleen ja kertoi, että Martti Simojoki oli käynyt hänen luonaan ja että hän oli ilmoittanut tälle sen, mikä nyt Salomiehellekin: hän oli luopunut eroaikaista toistaiseksi.[34]

Toukokuussa 1962 Tiililä kirjoitti jälleen Salomiehelle kirjeen ja arvosteli tämän pitämää puhetta. Tiililä koki, että arkkipiispa syytti niitä, "jotka olivat pyytäneet kirkon johdolta tukea hengellisen elämän herättämiseksi tässä maassa". Tiililän mukaan Salomiehen puheessa kuului heränneitä aikoinaan arvostelleen arkkipiispa Melartinin ääni: "Olkaa rauhassa, tapa riittää, kaikki kansankirkossa ovat hyviä kristittyjä". Kun tällainen on kirkon ääni, arkkipiispan ei pitänyt Tiililän mukaan ihmetellä, jos "uskovat yhä enemmän rupeavat kyselemään, onko tällainen kirkko heidän paikkansa ja voivatko he sen työhön osallistua”. Hän päätti kirjeensä varoitukseen: "Pelkään että minun on omalta osaltani nyt ryhdyttävä todella kovaan taisteluun."[35]

Kesällä 1962 ilmestyi Tiililän kirja Kirkon kriisi, johon hän tiivisti kirkkokritiikkinsä. Tuota kirjaa luettiin syksyllä tapahtuneen kirkosta eron jälkeen tarkasti ja siitä etsittiin kirkosta eron syitä. Jälleen Tiililä kohdisti kritiikkinsä kirkon johtoon: ”Valitettavasti emme viime vuosikymmeninä ole saaneet kirkkoomme johtajia, jotka iankaikkiset selkänojanaan olisivat Johanssonin tavoin muistuttaneet meille kirkon työn perustasta.” Kirkon ohjelmana oli Tiililän mukaan pikemminkin väisteleminen kuin lujuus. Tiililän mukaan kirkon heikkous tuli näkyviin erityisesti siinä, että oltiin välinpitämättömiä tunnustuksesta, sananjulistus oli epävarmaa ja kirkko oli keskittynyt tämänpuoleisiin. Tiililä syytti kirjassa kirkkoa siitä, että ”pelätessään menettävänsä ihmiset” se oli muuttanut sanomansa ja toimintansa, mutta tulos oli päinvastainen: ihmiset olivat entistä vähemmän kiinnostuneita kirkosta, joka pyrki kilpailemaan psykologien ja lääkäreiden kanssa ihmisten auttamisessa maallisissa asioissa. Tiililän mukaan kirkko ei ollut olemassa etiikan tähden, vaan sen tähden, ”että täällä kuollaan”. ”Se on olemassa sen tähden, että Jumala saattaa jokaisen ihmisen kuoleman jälkeen tuomiolle.”[36]

Kuukauden harkinta-aika ja viimeinen vetoomus

Näin tultiin syksyyn 1962 ja marraskuuhun, jolloin Tiililä siis toteutti uhkauksensa ja ilmoitti eroavansa kirkosta. Kuten edellä on todettu, kirkollisten lehtien kirjoittelu sai lopulta aikaan sen, että Tiililä toteutti eroaikeensa. Teko sai aikaan suuren kohun. Ero uutisoitiin päivälehtien pääuutissivuilla ja se herätti jonkin verran huomiota ulkomaita myöten. Puhelin soi jatkuvasti, kirjeitä ja kukkia tuli yhtä lailla ymmärtäviltä ystäviltä ja opiskelijoilta kuin täysin tuntemattomiltakin. Televisiotoimittajat yrittivät tulla tekemään haastattelua eräänä iltana niin myöhään, että professori oli jo mennyt nukkumaan. Tiililän kertoman mukaan toimittajat ilmoittivat, että arkkipiispa oli antanut luvan tulla. Rouva Tiililä käännytti toimittajat kuitenkin pois. Polvijärvellä kerrottiin kunnalliskodin mummojen itkeneen, kun kuulivat Tiililän erosta. Kyyneleitä valui siinä luentosalissakin, missä Tiililä ilmoitti asiasta opiskelijoille.[37]

Monet niistä, jotka kirjoittivat Tiililälle, valistivat häntä hänen eronsa todellisista syistä. Aarre Lauhan mukaan ei kyse ollut kirkon vaan Tiililän omasta "järkyttävästä kriisistä". Joku toinen kertoi, että Tiililä oli yksinkertaisesti sairas. Kolmas tiesi, että kyseessä oli reaktio siihen, ettei Tiililää oltu valittu piispaksi.[38] Maallikoiden puolella Tiililä sai osakseen enemmän ymmärrystä ja tukea kuin papeilta. Päälinja sielläkin oli hämmennys ja monet vetosivat paluun puolesta. Lääkäri Ensio Kurki-Suonio, ystävä jo opiskeluajalta, vetosi voimakkaasti: "Älä jätä meitä. Kirkosta eroaminen merkitsee - päinvastaisesta hyvästä tahdosta huolimatta - meille hylkäämistä, me jäämme liian yksin avuttomuuteemme.”[39]

Vastauksena ulkomaalaisille kyselijöille Tiililä kirjoitti ja monisti englanninkielisen kirjeen, jossa hän selosti eronsa syitä. Hän esitti ratkaisunsa epätoivoiseksi protestiksi sitä vastaan, että uusritschliläinen humanistinen teologia oli kirkossa syrjäyttänyt Raamatun, sosiaaliset kysymykset olivat ottaneet henkilökohtaisen uskon paikan ja kirkko oli ymmärretty tämänpuoleiseksi laitokseksi eikä Kristuksen seurakunnaksi. Tiililä sanoi ottaneensa tämän askeleen pitkän teologisen pohdiskelun jälkeen ja uskollisena luterilaisena, jolla ei ole mitään aikomuksia liittyä mihinkään ei-luterilaiseen tai antiekumeeniseen yhteisöön tai lahkoon.[40]

Kirkosta eroaminen astui kirkkolain mukaan voimaan kuukauden kuluttua eroilmoituksesta. Kymmenen päivää ennen määräajan umpeutumista Tiililä kirjoitti jälleen sekä Salomiehelle että Simojoelle kirjeet, jotka olivat kuin viimeinen epätoivoinen vetoomus. Tiililän kirjeen tärkein viesti näyttää olevan lauseessa: "Nyt tänään loppuun kuluvana kolmen viikon aikana en ole saanut todeta piispojen yhtään liikahtaneen." Hän odotti piispoilta selkeää mielenilmausta hänen protestinsa puolesta ja kirkon uudistamiseksi siihen suuntaan, mitä hän oli esittänyt. Kun tällaista ei ollut Tiililän mukaan tapahtunut, hän jatkoi: "Ehkä minun on todella otettava vielä seuraava askel, johon nyt jo on kuulunut viittaus. En uhkaa, mikä minä olen sellaiseen, tehtäväni on vain varoittaa vielä viimeisen kerran, ja puhun hyvin vakavana. Jos tulevaisuudessa tullaan toteamaan kirkon repeytyneen vuonna 1963, se voidaan muodollisesti panna OT:n syyksi, mutta OT ei Jumalan edessä voi yksin ottaa siitä syytä."[41] Viittauksen kirkon mahdolliseen repeytymiseen saattoi tulkita niin, että Tiililä pyrkisi vetämään kannattajiaan eroon kirkosta. Tätäkin vaihtoehtoa, jonka hän julkisuudessa kielsi, hän siis ilmeisesti piti mahdollisena.

Tiililän kirjeistä Salomiehelle ja Simojoelle ennen harkinta-ajan umpeutumista tulee vaikutelma, että Tiililä olisi peruuttanut eronsa, jos piispat olisivat tulleet häntä vastaan ja julkisesti myöntäneet Tiililän huolen ja kritiikin aiheelliseksi. On mahdollista, että Tiililä olikin ajatellut eronsa sellaiseksi herätteeksi, jonka ei olisi ollut tarkoitus johtaa lopulliseen eroon. Salomies ja Simojoki käyttäytyivät ystävällisesti, mutta eivät julkisuudessa ottaneet Tiililää tukevia kantoja.

Tiililän arkistossa on hänen kirjoittamansa paperi, josta selvästi käy ilmi, millaista vastaantuloa Tiililä kirkon johdolta odotti. Hän toivoi piispainkokouksen valittavan kristillisissä lehdissä, Kotimaassa, Kirkko ja kaupunki -lehdessä ja Vartijassa olleita kirjoituksia, joista oli aiheellisesti voitu tehdä johtopäätös kirkon julistuksen maallistumisesta. Piispainkokouksen olisi tullut myös todeta, että kirkossa oli esiintynyt ajattelematonta julistusta, kun kansankirkko oli samastettu Kristuksen seurakuntaan. Edelleen hän toivoi piispainkokouksen ilmaisevan, ettei Tiililä jättäisi yliopistovirkaansa ja että hän palaisi kirkon jäseneksi ja pappisvirkaan.[42] Vaikkei Tiililä ilmeisesti lähettänyt tätä paperia kenellekään, piispat tunsivat Tiililän ja hänen ajatuksensa niin hyvin, että he tiesivät jokseenkin tarkkaan, mitä Tiililä heiltä odotti. Tällaiseen vastaantuloon he eivät kuitenkaan olleet valmiita.

Tiililän viimeiset vetoomukset ajoittuivat laajennetun piispainkokouksen alle. Piispat asettivat komitean pohtimaan kirkon tilaa ja antoivat asiasta julkilausuman, jossa todettiin, että on syytä kuunnella niitä ääniä, jotka varoittavat ”kulkemastamme suunnasta”, sillä aina on vaara luopua ainoalta oikealta tieltä, joka on Jeesus Kristus”. Toisaalta he totesivat, että kirkossa on alusta asti ollut erilaisia käsityksiä uskon, elämän ja kirkon toiminnan kysymyksistä ja että tämä erilaisuus ei ole osoitus vain inhimillisestä rajoittuneisuudesta vaan myös evankeliumin rikkaudesta ja tehtävien erilaisuudesta. Piispat toivoivat asiallista keskustelua ja toinen toisensa kunnioittamista yhteyden lujittumiseksi. Lopuksi he totesivat, että kirkon tunnustuksen mukaan ”ei mitään Raamatun tulkintaa tai jumaluusopillista ajattelutapaa saa asettaa Jumalan sanan yläpuolelle” ja ettei evankeliumin vapaudesta saa tinkiä. Piispat asettivat myös komitean miettimään kirkon tilannetta. Tiililä ei ollut tyytyväinen julkilausuman sisältöön. Piispainkokous ei ollut hänen mukaansa sanallakaan myöntänyt kirkon erehdyksiä.[43]

Kuvatessaan näitä vaiheita lapsiaan varten tallettamassaan paperissa Tiililä kertoi, että kuukauden miettimisaika oli hänelle hyvin vaikea. Vaikeinta oli päästä varmuuteen Jumalan edessä, että oli oikealla tiellä. Hän sanoi olleensa asiasta epävarma aivan viimeiseen asti. Lopulta hän oli saanut rauhan luettuaan psalmeja.[44] Tiililä harkitsi siis vakavasti eronsa peruuttamista, mutta ei päätynyt siihen. Osmo Tiililän puoliso Inger Tiililä tuki miestään tässä ratkaisussa, vaikka pyrkikin yleensä tasoittelemaan tämän jyrkkää esiintymistä. Joulukuun alussa 1962 Inger Tiililä kirjoitti Inga-Brita Castrénille, ettei Osmon nyt tulisi peruuttaa eroaan. ”En usko, että olisi viisasta, jos Osmo nyt peruuttaisi, kaikki terveellinenkin kohu loppuisi siihen.” Inger näki siis eron herättäneen tarpeellista hämmennystä kirkossa. Miehen kunto häntä kuitenkin huolestutti. Eroprosessi oli käynyt voimille ja Tiililä oli niin väsynyt, että hän oli luullut sydämensä reistailevan. ”On kauheata aina katsella kuinka rakas ihminen on kuin loppuun rääkätty eikä voi auttaa millään tavalla”, kirjoitti Inger Tiililä.[45]

Ystävälleen rukoilevaissaarnaaja Väinö Aerilalle Osmo Tiililä kuvasi eroaan epätoivoiseksi teoksi ja hätähuudoksi, joka oli tarkoitettu "edes joidenkin silmien avaamiseksi". Tiililä näki tarpeelliseksi vakuuttaa Aerilalle, ettei hänen eronsa tarkoittanut sitä, että hän pitäisi kansankirkkoa vääränä tai väheksyisi sen merkitystä. "Tulen, jos Herra suo, ylioppilaita jatkuvasti opettamaan rakastamaan tätä kirkkoa." Tiililä oli pohtinut myös sitä, että hän peruuttaisi eronsa, mutta ei pitänyt sitä kuitenkaan hyvänä vaihtoehtona. "Jos nyt kohta palaisin, kävisi kuitenkin varmaan niin, että koko asia unohtuisi ja entinen meno jäisi silleen. Näin syrjästä valvovana olen alituisesti pieni muistutus papeille." Tiililä kertoi, että hänellä on yhä täydet mahdollisuudet puhua ja opettaa. Puheita pakenemisesta ja yksin jäämisestä hän piti vastustajain aseina heidän yrittäessään parantaa asiaansa. Tiililä kertoi joidenkin levittävän tietoa, että häneltä on katkennut verisuoni päästä tai hän on mennyt muuten sekaisin.[46]

Kirkon ulkopuoliset ryhmät pyrkivät hyötymään Tiililän erosta. Karkkilan Vapaa-ajattelijat painattivat muutamia vuosia myöhemmin traktaatin, jossa sanottiin ”Helsingin Yliopiston Teologisen tiedekunnan dogmatiikan professori, teologian tohtori Osmo Tiililä on eronnut kirkosta. – ’Mene ja tee Sinä samoin!’”[47]

Miksi Osmo Tiililä erosi kirkosta?

Kysymykseen miksi voidaan vastata kahdella tavalla. Yhtäältä on kysymys seikoista, joiden seurauksena ero tapahtui. Toisaalta on kysymys tarkoituksesta: mihin erolla pyrittiin. Tiililä vastasi molempiin kysymyksiin, kun hän sanoi, että kyse oli epätoivoisesta protestista, viimeisestä yrityksestä havahduttaa kirkko ja sen johto huomaamaan, että se oli hukannut varsinaisen sanomansa ja oli siksi suuressa vaarassa. Tiililän mukaan kirkko oli lakannut julistamasta niin, että ihmiset voisivat uskoa Jeesukseen ja pelastua kadotuksesta. Asia oli hänen mielestään niin tärkeä, että oli joutua epätoivoon sen tähden.

Syy kirkosta eroamiseen oli siis Tiililän mukaan kirkossa tapahtuneessa kehityksessä, ja tavoite oli antaa sanoja vahvempi viesti, jotta muutos saataisiin aikaan. Tiililä oli pettynyt etenkin kirkon johtoon ja kirkolliseen lehdistöön ja juuri näille tahoille hän protestinsa esitti. Tiililä näki selvästi sekä johtajien että median merkityksen. Kuten edellä kävi ilmi, Tiililä olisi ilmeisesti peruuttanut eronsa, jos piispat olisivat tulleet häntä muutaman askelen vastaan. Näin ollen voidaan sanoa, että yksi vastaus kysymykseen, miksi Tiililä erosi kirkosta, on se, että piispat eivät antaneet hänelle ja hänen näkemyksilleen riittävää tukea.

Selvien syiden ja tavoitteiden lisäksi Tiililän tavassa puhua asiasta näkyy myös eräänlainen kohtalonomaisuus. Kun kirkostaero oli astunut voimaan, Tiililä koki, että asiassa oli tapahtunut Jumalan tahto. Hän koki, että häntä oli johdatettu näin. Hänen mielestään tapahtui jotain väistämätöntä. Tiililä tuntui uskovan, että hänen eronsa kirkosta liittyi johonkin tulossa olevaan murrokseen. ”Mutta tuskin olen silti ainoa, jonka sydämeen on viime aikoina alkanut noista aavistus: jotakin suurta on nyt tekeillä, jotakin kauan valmistettua, jotakin, jossa Herra käytti aseenaan kansamme hyväksi vuosikymmenten ajan erityisesti Urho Muromaa jotakin, joka nyt on puhkeamassa taimelle, tie korpeen ja virtoja erämaahan.”[48]

Monien mielestä yksi Tiililän kirkosta eroamiseen vaikuttanut seikka oli hänen yksinäisyyteensä. Tiililä oli itsekin hyvin tietoinen siitä tragediasta, mikä hänen eristäytymiseensä liittyi. Hän oli aina kokenut itsensä jollakin tavalla yksinäiseksi, ja tuo kokemus vahvistui entisestään Yrjö J.E. Alasen kuoltua. Ihmissuhteiden katkeamiseen liittyi katkeroitumista, jota Tiililä itse piti elämänsä suurena virheenä. Taipumus ottaa erimielisyydet henkilökohtaisina loukkauksina lisäsi pettymyksen kokemusta.[49] Yksinäisyyttä ja siihen liittynyttä katkeroitumista voidaan pitää kirkosta eroamisen psykososiaalisena syynä. Tiililä koki, ettei kirkko, jonka puolesta hän oli taistellut, kuunnellut eikä tarvinnut häntä. Kirkosta eroamisessa oli siis eräältä osin kysymys siitä, että yksin jäänyt ikään kuin toteutti kokemuksensa käytännössä.

Puhuttaessa Tiililän yksinäisyydestä on tehtävä kuitenkin muutama tarkennus. Eräässä mielessä hän ei ollut lainkaan yksinäinen. Hänellä oli paljon kannattajia tavallisen kirkkokansan ja erityisesti herätysliikeväen keskuudessa. Hän sai juuri 1960-luvun alussa enemmän kuulijoita kuin kukaan toinen teologi ja kirkonmies Suomessa. Kansanjoukot eivät kuitenkaan pystyneet korvaamaan välien rikkoutumista ja luottamuspulaa suhteessa kollegoihin ja kirkon johtoon. Toinen tarkennus koskee kysymystä, miksi Tiililä jäi niin yksin pappien ja teologien keskuudessa. Näkemystensä puolesta Tiililän ei olisi ollut pakko jäädä niin yksin kuin hän jäi. Moni jakoi suuren osan Tiililän näkemyksistä.

Erottavaksi tekijäksi tuli Tiililän jyrkkyys ja henkilökohtaisuuksiin mennyt ankara tyyli, joka sai osan samoinkin ajattelevista vetäytymään syrjään. Ne, joista olisi voinut tulla Tiililän tukijoita, alkoivat loitontua. Ja kun Tiililä koki, ettei hänen varoituksiaan otettu huomioon, hän alkoi käyttää yhä järeämpää tekstiä. Kun otteet kovenivat, asiallisen keskustelun mahdollisuus väheni. Lisäksi on todettava, että Tiililä itse vierasti joidenkin sellaisten ystävyyttä, jotka voimakkaimmin vannoivat hänen nimeensä ja esiintyivät joissakin asioissa vielä jyrkemmin kuin hän. Tiililä halusi pitää selvän välimatkan Uuras Saarnivaaran ja Martti E. Miettisen kaltaisiin totuuden torviin.

Yksinäisyyden lisäksi tuli terveyden horjuminen, unettomuus ja masennus. Huhut siitä, että Tiililän ero kirkosta selittyi sairastumisella, levisivät jo varhain.[50] Vaikka sairauden ja terveyden raja on tunnetusti häilyvä, ja Tiililä kärsi ajoittain vaikeasta masennuksesta, on selvää, että hän oli riittävissä ruumiin ja sielun voimissa tehdessään päätöksen kirkosta eroamisesta. Ehkä Tiililä teki vaikeimpina hetkinä sellaista, mitä ei olisi tehnyt parempina päivinä. Mutta vaikka eropäätös olisikin tehty masennuskauden pahimmassa aallonpohjassa, ratkaisua ei peruttu sen jälkeenkään. Kyse ei ollut hetkellisestä mielenhäiriöstä, vaan vakaumukseen liittyneestä ratkaisusta.

Tiililän henkilöhistorialla oli epäilemättä merkityksensä. Taustalla kuului Gustaf Johanssonin, Antti J. Pietilän, Urho Muroman ja Ole Hallesbyn jyrkkien kannanottojen kumina. Tiililä oli aina kokenut sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät kaihtaneet kovia sanoja ja otteita silloin, kun näkivät, että oli kysymys uskon ja kirkon perusteista. Johanssonin on väitetty 1910-luvulla harkinneen arkkipiispan viran jättämistä, mutta pysyneen sitten paikallaan pelkästään kiusaksi, ettei Lauri Ingmannista olisi tullut arkkipiispaa. Pietilä kirjoitti 1925, että sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että teologi voi kuolla oman syntymäkirkkonsa ulkopuolella. Muroma oli 1950-luvulla osoittanut, etteivät liperit olleet kovin tiukassa hänen kaulassaan. Hallesbyn tiukka linja liberaaliteologiaa vastaan oli saanut paljon aikaan, ei vain Norjassa vaan varsinkin kristillisessä ylioppilastyössä laajemminkin. Ja kun pohditaan, miksi juuri tällaiset esikuvat puhuttelivat Tiililää, vastausta on ehkä haettava kaukaa, kodista ja lähipiiristä, isältä peritystä luonteen ehdottomuudesta ja idealismista, äidin herkkyydestä, tädin vapaakirkollisista vaikutteista ja Tampereen luterilaisen rukoushuoneen herätyskristillisyydestä.

Sodan jälkeen Tiililä oli taistellut kirkon sielusta lundilais-liberaalia suuntausta vastaan. Dogmatiikan professorina, kirkon opin ylimpänä asiantuntijana ja – niin kuin hän koki – valvojana hänen oli vaikea kestää sitä, ettei kirkon johto kuunnellut hänen ääntään. Yritys koota vuoden 1952 jälkeen laaja herätysliikerintama ei sekään lopulta onnistunut, kun sekä herännäisyyden että kristillisen ylioppilasliikkeen nuori polvi tuotti Tiililälle pettymyksen. Tappio kamppailussa kirkon linjasta kävi vähitellen yhä ilmeisemmäksi. Myös koko yhteiskunnan kehitys alkoi näyttää entistä huolestuttavammalta, kun nousevan radikalismin ensimmäiset merkit ilmaantuivat Ylioppilaslehteen ja radio-ohjelmiin. Se maailma, johon Tiililä oli kasvanut, mureni alta.

Monien mielestä tappiot piispanvaaleissa vaikuttivat merkittävästi siihen, että Tiililä erosi kirkosta.[51] Oliko Tiililän ratkaisu siis perimmältään piispanvaaleissa koettujen pettymysten purkaus? On tietysti selvää, että jos Tiililä olisi 1950-luvulla valittu arkkipiispaksi tai Helsingin piispaksi, hän ei olisi muutamaa vuotta myöhemmin eronnut kirkosta. Ilmeistä myös on, että piispanvaalit olivat Tiililälle pettymys. Vaikka on epävarmaa, missä piispanvaaleissa Tiililä olisi todellisesti halunnut tulla valituksi, on selvää, että hän toivoi suurempaa kannatusta kuin hän sai. Mutta kysymys ei ollut vain piispainvaaleista vaan yleisemminkin siitä, ettei Tiililä saanut ohjelmalleen papiston enemmistön tukea. Piispanvaalit olivat yksi osoitus suuremmasta asiasta: kirkko valitsi toisen tien kuin Tiililä, ja tuolla valinnalla oli tärkeä merkitys Tiililän erossa.

On kuitenkin asian yksinkertaistamista ja Tiililän protestin turhentamista sanoa, että kirkostaero johtui piispanvaaleissa kärsityistä tappioista. Tiililä luki ehkä piispanvaalien tuloksia samalla tavoin kuin kirkollisia lehtiä. Ne kertoivat hänelle, ettei hänen kirkkonsa tarvinnut häntä. Tämä kokemus synnytti katkeruutta, joka on nähtävissä erityisesti Tiililän asenteissa piispoja kohtaan.

Vähämerkityksellinen seikka ei ollut myöskään Tiililän kirkkokäsitys. Kun Tiililä ja hänen assistenttinsa Seppo A. Teinonen tapasivat Tiililän kirkosta eroamisen jälkeen, Tiililä kysyi, mitä mieltä Teinonen asiasta oli. Tämä vastasi kirkkoisä Cyprianuksen klassisella lauseella: Extra ecclesiam nulla salus eli Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Kun Tiililä kysyi, tarkoittiko hän sitä todella, Teinonen vastasi: Niinhän olet itse opettanut.[52] Lyhyt keskustelu paljasti kirkkokäsitysten erilaisuuden. Erotessaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta Tiililä ei oman käsityksensä mukaan eronnut Kristuksen kirkosta eli eklesiasta, niin kuin hän sitä kutsui ja johon hän uskovana mielestään edelleen kuului, vaan – kuten hän asian ilmaisi – ainoastaan laitoskirkosta. Tätä seikkaa voidaan pitää Tiililän eron eklesiologisena syynä tai ainakin mahdollistajana.

Voidaan ehkä sanoa, että Tiililä oli eräässä mielessä vakaumuksensa vanki. Hän oli sillä tavoin tehtävälleen antautunut ja Jumalan sanaan ja kristilliseen uskoon sitoutunut, ettei hän voinut perääntyä, kun hän koki, että uskon perusteet olivat vaarassa. Kuoleman porteilla käyminen vahvisti tunnetta, että oli keskityttävä oleelliseen. Jos aikaa oli vähän eikä kirkko kuunnellut puhetta, oli pakko tehdä jotakin, mikä havahduttaisi.

Toinen asia on, oliko Tiililän arvio kirkon tilasta oikea. Mielipiteet siitä, oliko kirkon tilanne niin hälyttävä kuin millaisena Tiililä sitä piti, vaikuttavat siihen, miten Tiililän eroon on suhtauduttu ja miten sitä on syytä arvioida. Se, miten vakavaksi tilanne nähdään, riippuu paljolti siitä, pidetäänkö Tiililän tulkintaa lundilaisuudesta oikeana. Jos hänen teologinen arvionsa oli oikea, niin kuin teologianhistoriallisesti näyttää, silloin kirkko oli lundilaisen Luther-tutkimuksen mukana nielaisemassa ritschliläisen teologian, jossa Jumalan ilmoitus, tuonpuoleisuus ja uskon yhteys Kristukseen korvautuivat eettisellä maailmanparannusohjelmalla. Koska useimmat lundilaisuudesta vaikutteita saaneet eivät olleet kantilais-ritschliläisessä näkemyksessään johdonmukaisia, vaan pitivät kiinni keskeisistä uskon totuuksista, tilannearvio oli ja on vaikea tehdä. Joka tapauksessa yksi keskeinen Tiililän tragedia oli siinä, että hän jäi yksin yrittäessään analysoida lundilaista teologiaa ja sen juuria.

Mutta monien niidenkin mielestä, jotka ajattelivat, että Tiililä oli kritiikissään oikeassa, hänen ratkaisunsa oli liioiteltu. Tauti oli ehkä kuvattu oikein, mutta lääke oli väärä. Kirkon ulkopuolelta oli hankalampi hoitaa kirkon haavoja. Monet olivat tietysti sitä mieltä, ettei diagnoosikaan ollut kohdallaan eli ettei kirkko niin huonosti voinut.

”Näin äärimmäisiin keinoihin saattaa turvautua – suuri rakkaus”

Erityisesti viidennen herätysliikkeen väki sanoi ymmärtävänsä Tiililän eron syyksi sen, mitä hän oli itsekin sanonut: kirkon luopumuksen. Eino J. Honkanen kirjoitti Herää Valvomaan -lehdessä jo vuoden 1962 lopussa Tiililän ratkaisua ymmärtävän ja tukevan kirjoituksen. Hän esitteli Tiililän näkemyksiä ja totesi kirkostaerosta, että sen oli ”sanellut rakkaus kirkkoa kohtaan ja mitä suurin hätä sen tulevaisuudesta”. Honkasen mukaan Tiililän sydämellä on täytynyt olla ”todellinen profeetallisen sanoman paino”. Niiltä, joiden mielestä Tiililän arvio kirkon tilasta oli liian synkkä, Eino Honkanen kysyi kirjoituksessaan, eikö profeetan ole paljastettava vaara jo alussaan. Honkasen mukaan Tiililän teko oli ennen muuta herätyshuuto.[53] Tiililä kirjoitti Honkaselle: ”Se oli paras kirjoitus mitä koko asiasta on toistaiseksi kirjoitettu (minun mielestäni ja kannaltani), sillä siinä oli totuuden henki murheeseen yhdistettynä, arvostelukykyä ja oikea näkemys herätyksen edellytyksiin.”[54]

Samantapaisen tulkinnan kuin Eino Honkanen esitti myös Esa Santakari, joka kirjoitti Kotimaassa Ajan virrasta -palstalla otsikolla Protesti. Hänen mukaansa jokaisen kirkosta eroamisen tulisi saattaa kysymään, minkä meidän vikamme tähden se tapahtui. Kun kirkosta erosi dogmatiikan professori ja ”sen saarnaajista ensimmäinen”, oli aivan erityinen syy havahtua. Monien ero oli Santakarin mukaan johtunut välinpitämättömyydestä mutta tämä ero ”intohimoisesta välinpitämisestä”.

Santakari jatkoi, että hänellä oli ollut ”kasvava tunto siitä, että näin äärimmäisiin keinoihin saattaa turvautua – suuri rakkaus”. Santakarin mukaan oli esitetty, että Tiililän ero johtui siitä, ettei hän ollut saanut tarpeeksi tunnustusta ja kannattajia ja hän siksi erosi närkästyneenä ja ikään kuin periksi antaen. ”Mutta samoinhan voi tehdä mies, joka on jumalallisen varma ohjelmansa oikeutuksesta. Hän on raadollinen niinkuin me kaikki, mutta hän saanut tehtävän eikä sitä pakene. Hän tietää, että tässä on asia, jonka puolesta mikään hinta ei ole liian kallis – ei tällainenkaan hinta.” ”Sillä eihän kirkosta eroaminen ole helppoa sellaiselle, jonka yhteys kirkkoon on tällainen. Juuri sen tähden tämä niin huutaa.” ”On siis luettava uudelleen, mitä Tiililä kirjoittaa kirkon kriisistä, ja kyseltävä, että jospa minä en olekaan ennen kuullut, kun hänen nyt täytyy puhua tällä tavalla.”

Santakarin mukaan oli mahdollista, että Tiililä antoi suhteettoman suuren merkityksen joillekin yksityistapauksille ja yleisti liikaa, mutta hän piti myös mahdollisena, että Tiililä dogmaatikkona vaistosi kehityssuunnan selvemmin kuin toiset. Santakari puolusti kirkon kääntymistä maailmaan, mutta jatkoi, että kysymys oli siitä, olemmeko maailmaan kääntyessämme saarnanneet evankeliumia. Juuri tätä Tiililä Santakarin mukaan teoillaankin kysyi.[55]

Myös Eila Jokela päätyi Suomen Kuvalehdessä samanlaiseen tulkintaan kuin Honkanen ja Santakari. Lehti oli valinnut Tiililän marraskuun lopulla viikon nimeksi, ja Jokelan mukaan kirkosta oli eroamassa mies, jonka jokaisesta sanasta kuultaa ”sydämentäysi rakkaus” kirkkoon. Tiililä sanoi kasvattavansa oppilaansa rakastamaan kirkkoa ja vakuutti, etteivät lahkolaiset saisi hänestä mitään tukea eikä hän soisi kenenkään toisen eroavan kirkosta.[56]

Vaistosiko Tiililä paremmin kuin toiset sen, mihin oltiin menossa? Jos kirkko oli luopumassa omista perusteistaan ja kadottamassa sanomansa, Tiililän protesti oli tarpeellinen ja oikeutettu. Joka tapauksessa hän itse tahtoi erollaan auttaa kirkkoa ei vahingoittaa sitä. On vaikea sanoa, olisi kirkon tie ollut jollakin tavoin toinen ilman Tiililän protestia. Vaikka Tiililä itse pettyi eronsa seurauksiin, sai hän tuolla toimenpiteellä ainakin jotakin aikaan. Yhä vielä, yli 40 vuotta noiden tapahtumien jälkeen, hänen menettelynsä askarruttaa meitä.

Testamentti Suomen kirkolle

Kirjatessaan postuumina ilmestyneen kirjansa Elämäni ja kirjani johdantoon testamentin Suomen kirkolle Tiililä kirjoitti: ”En eronnut kirkosta sitä vastustaakseni, vaan sitä protestillani auttaakseni - mutta luulen tekoni tuoneen vain hyvin vähän hedelmää. Olen suuresti murehtinut elämäni loppuvuodet Suomen kirkon maallistumista, joka on ollut sekä tahallisesti sallittua että johdettua. Monivuotinen, hiljainen rukoukseni on ollut, että hyvä, kaikkivaltias Jumala, antaisi kirkolle vielä uusia herätyksen aikoja, niin että kirkko keskittyisi varsinaiseen tehtäväänsä, evankeliumin julistamiseen ihmisten iankaikkiseksi autuudeksi.”

”En tahdo lausua mitään lopulliseksi tarkoitettua tai ehdotonta tuomiota yhdestäkään kirkon työntekijästä niin paljon kuin heitä olenkin arvostellut. Tuomio on Jumalan. Olen vain tajunnut, ettei kirkko ole kollektiivi. joka liikkuisi itsestään. Sitä liikuttavat joko ihmiset tai Pyhä Henki ihmisiä välikappaleinaan käyttäen. Jos kirkon liikkeelle saattajina ja työhön ohjaajina on uskoa vailla olevia henkilöitä, kirkko kulkee kohti turmiota.”[57]

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Painamattomat lähteet

Kansallisarkisto KA

Inga-Brita Castrénin arkisto IBCA

Ilmari Salomiehen arkisto ISA

Saapuneet kirjeet 14

Osmo Tiililän arkisto OTA

Saapuneet kirjeet 4,5,7

Kirjekonseptit 16

Muistelmat, muistopuheet 35

Polemiikkeja (kirkosta ero ym.) 37

Helsingin yliopiston keskusarkisto HY

Teologisen tiedekunnan pöytäkirja 1935, 1941, 1945 Ttpk

Helsingin yliopisto Systemaattisen teologian laitos HY STL

Ekumenian arkisto EA

Luterilaisen maailmanliiton arkisto LWF

Executiivikomitea Ex

Helsingin tuomiokapitulin arkisto Hki Tmkli

Pöytäkirja 1961

Oulun maakunta-arkisto OMA

Simeliana

Martti Simojoen arkisto

Saapuneet kirjeet 4

Timo Junkkaalan kokoelma TJk

Haastattelut

Mikko Juva 10.1.1992

Yrjö Knuutila 24.11.1998

Tuomo Mannermaa 31.1.1991

Martti Parvio 10.5.1993

Lennart Pinomaa 29.1.1991

Kauko Pirinen 18.11.1998

Anna-Maija Rissanen 3.6.2004

Seppo A. Teinonen 5.8.1995

Inger Tiililä 8.11.1992

Painetut lähteet

Tiililä, Osmo

1934 Anteeksiantamukseen perustuva uskonnollinen turvallisuustila. Vertaileva tutkimus. Diss. Suomen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 24. Helsinki.

1940 Uuden elämän etiikka. Piirteitä Gustaf Johanssonin siveysopista. Suomen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 31. Helsinki.

1962 Kirkon kriisi. Porvoo.

1972 Antti J. Pietilä, kiistelty kirkonmies. Porvoo.

1973 Elämäni ja kirjani. Toim. Simo S. Salo. Helsinki.

1974 Kristus kuninkaaksi. Suomen kristillisen ylioppilasliikkeen historia vuoteen

1939.

1993 Teologin tie. Mieleenjäänyttä ja mietteitä. – (Pekka Tiililän toimittama kirja, joka sisältää Osmo Tiililän vuosina 1955 ja 1956 kirjoittamat muistelmat ja niihin 1968 tehdyt lisäykset.)

Kirkolliskokouksen pöytäkirja

1949 Suomen Ev.lut. kirkon 16. kirkolliskokouksen pöytäkirja. Turku.

Lehdet

Helsingin Sanomat 1962

Herää Valvomaan 1962

Huvudstadsbladet 1962

Kirkko ja kaupunki 1962

Kotimaa 1962

Neue Züricher Zeitung 1962

Suomen Kuvalehti 1962

Suomen Sosiaalidemokraatti 1962

Teologia ja kirkko 1954, 1960-1963

Uusi Suomi 1962

Die Welt 1962

HS 14.11.1962, Murheellinen … ; Hbl 14.11.1962A, Tiililä motiverar: Ej bekännelsefråga; .Suomen Kuvalehti 24.11.1962, Eila Jokela, Yksinäinen Tiililä; Neue Züricher Zeitung 15.11.1962; Die Welt 17-18/1962, Hirtenamt.

Kirjallisuus

Franzén, Ruth

1987 Studentekumenik och väckelse. Finlands kristliga studentförbund i internationell brytning 1924-1950. SKHST 140. Diss. Jyväskylä.

Huhtaniemi, Leena

1997 Sulhasena sodasta. Eino J. Honkasen rikas elämä. Helsinki.

Innanen, Tapani

2003 Teologiprofessioon nuoressa tasavallassa. Suomalaisten teologian ylioppilaiden rekrytoituminen. opiskeluaika ja valmistuminen 1918-1929. Diss. SKHST 190. Saarijärvi.

Junkkaala, Timo

1986 Hannulan herätys. Tutkimus Lounais-Suomen lähetysherätyksestä 1894-1914. Diss. SKHST 136. Pieksämäki.

1990 Urho Muroma herätyssaarnaaja. Hämeenlinna.

2004 Osmo Tiililä protestantti. Hämeenlinna.

Niskanen, Hannu

1987 Erkki Niinivaara uuden kansankirkkotulkinnan strategina ja teologina 1939-1953. Kirkkohistorian lisensiaattitutkimus. HYTTK.

Poutiainen, Matti

1994 Uudistuva kristinoppi. Suomalaisen katekismusreformin teologianhistoriallinen tausta.

Seppo, Juha

1997 Teologinen aikakauskirja sodan ja Lundin varjossa 1940-1953. – Teologinen aikakauskirja.

Toiviainen, Kalevi

2000 Kirkon kaapin päällä. Sata vuotta – 50 vaikuttajaa. Pieksämäki.

Vihonen, Raili

1995 Heimer Virkkunen – nuorisorovasti. Neljä vuosikymmentä seurakuntaelämää Helsingin keskustassa. Helsinki.

Wirén, Edvin

1939 Elisabeth Alander 1859-1940.

[1] Artikkeli perustuu sen kanssa samoihin aikoihin ilmestyvään saman tekijän kirjaan Osmo Tiililä, protestantti (Junkkaala 2004), jossa sekä kirkosta eroamisen syyt että muutenkin Tiililän vaiheet on esitetty perusteellisemmin. Tärkeimmät lähteet on kuitenkin mainittu myös tämän artikkelin viitteissä ja lähdeluettelossa.

[2] Ilta-Sanomat 13.11.1962, Professori Osmo Tiililä, Eroni kirkosta ei tapahdu äkkipikaisesti; Kotimaa 13.11.1962 Osmo Tiililä, Kotimaan toimitukselle.

[3] Kirkko ja kaupunki 7.11.1962, ”Jumalan kansan kunnia ja häpeä”; Kotimaa 9.11.1962, Seppä, Alasimella; Kotimaa 9.11.1962, Osmo Katajamäki, Nimet esiin; Vihonen 1995, 97.

[4] Tiililä 1993, 18-22. - Etenkin Eino Murtorinne on korostanut kansallisen idealismin ja sen romahtamisen merkitystä. TJk Eino Murtorinteen haastattelu 1.6.2003.

[5] Tiililä 1993, 11-18. - Elisabeth Alanderista Wirén 1940. Tampereen luterilaisesta rukoushuoneesta Junkkaala 1986, 93-94, 127, 161-162, 365-366 ja Innanen 2003, 93-97.

[6] Tiililä 1993, 28-31. - Nuoren Muroman julistuksesta Junkkaala 1990, 62-64.

[7] Tiililä 1993, 34-36. - Suomen Kristillisestä Ylioppilasliikkeestä ja Hallesbystä Tiililä 1974, 137-139, 150-151, 166-175 ja Franzén 1987, 47-53, 88-114.

[8] Tiililä 1993, 43, 47; Tiililä 1972, 236.

[9] Tiililä 1993, 58-60; Tiililä 1973, 25.

[10] Tiililä 1934, 199-208; Tiililä 1973, 14-25.

[11] HYA Ttpk 21.11.1935 §11; 5.12.1935 §4; 11.12.1935 §1; Tiililä 1993, 104; Junkkaala 2004, 173-177, 202, 207-208, 426.

[12] HYA Ttpk 20.12.1941 §2; HYA Ttpk 29.5.1945 §8.

[13] Kirkolliskokouksen pöytäkirja 1949, 110-119, 254-292, liitteet 217-225, 241; Poutiainen 1994, 72-115.

[14] KA OTA 4 Aleksi Lehtonen Osmo Tiililälle 8.1., 12.1. ja 7.6.1949; HY STL EA LWF Exc 1948; Tiililä 1940, 15, 34-35, 134-172, 299-300; Tiililä 1993, 93; Junkkaala 2004, 273-278, 332-335, 396, .

[15] Junkkaala 2004, 269, 305-324. - Lundilaisuuskeskustelusta Seppo 1997.

[16] US 9.1.1952, Aarre Lauha, Uusi kristillisen uskon yleisesitys; Tiililä 1993, 114-115.

[17] Junkkaala 2004, 455-463; Niinivaarasta Niskanen 1987.

[18] HYA Ttpk 20.5.1954 §3; Tiililä 1993, 135; Kkpk 1953, 47-55, 124-134, liitteet II ja IV C; Junkkaala 2004, 465-467, 492-495, 520-523

[19] Tiililä 1993, 118, 127; TJk Mikko Juvan haastattelu 10.1.1992..

[20] Teologia ja kirkko 1/1954, 1-2, 3/1954, 73-74, Mistä on kysymys; Junkkaala 2004, 473-481, 485-492.

[22] Teologia ja kirkko 4/1960, 168-169, O. T(iili)lä, Piispa Malmivaaran muisto; Teologia ja kirkko 2/1961, 87, 95-96, O. T(iili)lä, Katsauksia.

[23] Tiililä 1993, 32, 39-40, 68-70, 118; Teologia ja kirkko 1/1961, 40-41, O. T(iili)lä, Katsauksia; TJk Inger Tiililän haastattelu 8.11.1992; TJk Anna-Maija Rissasen haastattelu 18.7.1997; Junkkaala 2004, 580-584, ..

[24] Tiililä 1993, 136; TJk Lennart Pinomaan haastattelu 29.1.1991; TJk Tuomo Mannermaan haastattelu 31.1.1991; TJk Inga-Brita Castrénin haastattelu 10.4.1991; TJk Inger Tiililän haastattelu 8.11.1992; TJk Seppo A. Teinosen haastattelu 5.8.1995; TJk Kauko Pirisen haastattelu 18.11.1998.

[25] Teologia ja kirkko 4/1960, 164-165; TK 1/1961, 31-36, O. T(iili)lä, Katsauksia.

[26] Teologia ja kirkko 1/1962, 14-25, O. T(iili)lä, Katsauksia 1962 II-IV.

[27] KA OTA 16 Osmo Tiililä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille 27.5.1961.

[28] KA OTA 16 Osmo Tiililä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille 18.7.1961.

[30] KA OTA 7 Martti Simojoki Osmo Tiililälle 4.8.1961.

[31] OMA Simeliana 4 Osmo Tiililä Martti Simojoelle 5.8.1961.

[32] Teologia ja kirkko 3/1961, 148-151, O. T(iili)lä, Katsauksia.

[33] OMA Simeliana 4 Osmo Tiililä Martti Simojoelle 11.1.1962.

[34] KA ISA 14 Osmo Tiililä Ilmari Salomiehelle 12.1. ja 17.1.1962.

[35] KA OTA 16 Osmo Tiililä Ilmari Salomiehelle 16.5.1962.

[37] Uusi Suomi 14.11.1962, Prof. Tiililä perustelee kirkostaeroamispäätöstään; Helsingin Sanomat 14.11.1962, Murheellinen … ; Huvudstadsbladet 14.11.1962A, Tiililä motiverar: Ej bekännelsefråga; .Suomen Kuvalehti 24.11.1962, Eila Jokela, Yksinäinen Tiililä; Neue Züricher Zeitung 15.11.1962; Die Welt 17-18/1962, Hirtenamt.

[38] KA OTA 4 Aarre Lauha Osmo Tiililälle 22.11.1962; KA OTA 4 Ilmari Laajoki Osmo Tiililälle 29.11.1962; KA OTA 5 Teo Nuottamo Osmo Tiililälle 30.11.1962.

[39] KA OTA 4 Ensio Kurki-Suonio Osmo Tiililälle 20.11.1962.

[40] KA OTA 16 Osmo Tiililä Many of my friends... s.a.

[41] OMA Simeliana 4 Osmo Tiililä Martti Simojoelle 30.11.1962; KA ISA 14 Osmo Tiililä Ilmari Salomiehelle 30.11. ja 10.12.1962.

[42] KA OTA 37 ”Piispainkokous on tänään ...”, ei päiväystä.

[43] Kirkko ja kaupunki 12.12.1962, Kirkon tehtävä ja evankeliumin vapaus. Piispojen julkilausuma; KA ISA 14 Osmo Tiililä Ilmari Salomiehelle 5.12.1962.

[44] KA OTA 35, Konseptit..., Lapsilleni s. 8–10; OMA Simeliana 4 Osmo Tiililä Martti Simojoelle 10.9.1965.

[45] KA IBCA Inger Tiililä Inga-Brita Castrénille 1.12.1962.

[46] KA OTA 16 Osmo Tiililä Väinö Aerilalle 19.12.1962.

[47] KA OTA 37 Arvoisa kansalainen. Traktaatti on lähetetty Tiililälle 9.10.1968.

[48] Teologia ja kirkko 1/1963, 27-31, O. T(iili)lä, Katsauksia I-V.

[49] Suomen Sosiaalidemokraatti 15.11.1962, Juhani Simojoki, Missä on kriisi?; Teologia ja kirkko 4/1960, 1–27, Osmo Tiililä, Yrjö J.E. Alanen; TJk Inger Tiililän haastattelu 8.11.1992; Lennart Pinomaan haastattelu 29.1.1991; Tuomo Mannermaan haastattelu 31.1.1991; Seppo A. Teinosen haastattelu 5.8.1995; TJk Anna-Maija Rissasen haastattelu 3.6.2004.

[50] KA OTA 37 ”Vikaa päässä”, Osmo Tiililä 30.11.1962; KA OTA 16 Osmo Tiililä Väinö Aerilalle 19.12.1962.

[51] TJk Mikko Juvan haastattelu 101.1992; TJk Yrjö Knuutilan haastattelu 24.11.1998; TJk Martti Parvion haastattelu 10.5.1993; TJk Kauko Pirisen haastattelu 18.11.1998.

[53] Herää Valvomaan 12/1962, 323–325, Eino Honkanen, Mistä on kysymys?

[55] Kotimaa 23.11.1962, Esa Santakari, Ajan virrasta.

[56] Suomen Kuvalehti 24.11.1962, Eila Jokela, Viikon nimi, Yksinäinen Tiililä, s. 28–29, 56.