Jorma Palo
kannattaa hollantilaistyyppistä eutanasiaa (HS 13.11). Asia on kuitenkin
erittäin ongelmallinen, kun sitä tarkastellaan laajemmassa perspektiivissä.
Länsimaissa voidaan jo nyt nähdä oireita kehittymässä olevasta kuoleman
teollisuudesta.
Kuolemaa
ikävöivät turistit ostavat nykyään menolipun Sveitsiin. Kasvava määrä terminaalisesti
sairaita matkustaa Zürichiin tehdäkseen avustetun itsemurhan. Kaupungissa
toimii vuonna 1998 perustettu Dignitas-järjestö, joka tarjoaa
itsemurhapalveluja sairaille. Järjestöllä on toimitilat, joissa asiakkaat
voivat itse nauttia kuolettavan barbituraattiannoksen kuunnellen samalla
mielimusiikkiaan. Järjestön johtaja, Ludwig Minelli sanoo Time-lehden
(14.10.02) mukaan: ”Nämä ihmiset ovat samanlaisia kuin viime syyskuussa New
Yorkin WTC torneista hypänneet, he haluavat välttää kipua ja kärsimystä. Heidän
auttamisensa on humaania toimintaa”. Kuolemanturistit saapuvat lounasaikaan, ja
samana iltapäivänä he ovat jo kuolleet. Sveitsin lakia ei kuitenkaan rikota,
sillä maassa on liberaali lainsäädäntö, joka sallii avustetun itsemurhan.
Lääkäri voi määrätä terminaalisesti sairaalle potilaalle tappavan
lääkeannoksen, jos hän on vakuuttunut potilaan sairauden parantumattomuudesta
ja potilaan päätöksentekokyvystä ja että potilas pystyy nauttimaan lääkkeen
itse. Psyykkinen sairaus voi Dignitaksen mukaan olla yhtä tuskallista kuin
fyysiset sairaudet, ja myös psykiatristen potilaiden itsemurhia on avustettu.
Sveitsin laki kieltää itsemurhabisneksellä rahastamisen, rahat kerätäänkin
järjestölle jäsenmaksu-nimikkeellä. Dignitas käyttää erään eläkkeellä olevan
lääkärin palveluja. Jotta murhasyytteiltä vältyttäisiin, potilaiden on itse
otettava tappava barbituraattiannos tai avattava tippaletkun sulkija kahden
todistajan läsnä ollessa, joista toinen on Dignitaksen työntekijä ja toinen
potilaan omainen.
Tuleeko Zürichin
Dignitas järjestö olemaan kuolemanteollisuuden uranuurtaja maailmassa? Vanheneva
teollinen maailma on tosiasia, kohta neljännes länsimaiden väestöstä on
vanhuksia. Sairaanhoidon ja vanhustenhoidon kustannukset nielevät pian
neljänneksen teollisuusmaiden budjeteista. Kun tiedämme, että kustannuksista
puolet syntyy ihmisten kolmen viimeisen elinkuukauden aikana, on todennäköistä,
että tätä aikaa pyritään lyhentämään. Hollannissa on arvioitu, että ihmisten
elinaikaa lyhennetään eutanasialla keskimäärin kaksi kuukautta. Suomessa
harrybogomoloffit ja jormapalot ovat pitäneet asiaa esillä, ja julkisesti on
arvovaltaisilta tahoilta alleviivattu, että itsemurhan avustaminen ei Suomessa
ole rikos. Silminnäkijä-ohjelmassa (TV2 17.10.02) suomalainen Vapaa-ajattelija
kertoi avustaneensa erään ihmisen itsemurhaa. Ohjelma toi selkeästi esiin taloudelliset
seikat. Helsingin Sanomat julkaisi (30.10.02) peräti kahdeksalla palstalla
mielipidekirjoituksen, missä filosofian tohtori Pirkko Rommi toteaa seuraavaa:”
Jos parantumaton syöpäpotilas passitetaan sairaalasta saattokotiin siksi, että
huippukallis lääkitys kyllä pidentäisi hänen elämäänsä, mutta vain puolella
vuodella, miksi hoidetaan antibiootein vuosikausia liikuntakyvyttömiä ja
dementoituneita kroonikkoja, joiden pitkittynyt hoito maksaa ainakin yhtä
paljon kuin edellisen potilaan puolen vuoden aikalisä?” Rommin mukaan meillä
pyritään hoitamaan liian monta, liian kauan elävää ihmistä liian pienin
resurssein. Gallupit osoittavat suuren
yleisön suhtautuvan myönteisesti eutanasiaan. Ihmiset pelkäävät, ettei nykyään
enää saa kuolla luonnollisesti, vaan lääketieteellinen teknologia pitää heitä
väkisin hengissä ja tuskia kärsimässä. Kyseessä on kuitenkin tyypillinen
moderni myytti. Hoitolaitokset eivät suinkaan ole täynnä ’aivokuolleita’.
Paraskaan moderni teknologia ei pysty teho-osastolla pitämään aivokuollutta
hengissä paria vuorokautta kauempaa.
Mistä nykyisessä
keskustelussa oikein on kysymys? Eutanasiakeskustelua käydään maassamme
muutaman vuoden välein, mutta nyt painopiste on siirtynyt avustettuun
itsemurhaan. Uusi piirre eutanasiakeskustelussa onkin sanojen ’kuolinapu’,
’itsemurhan avustaminen’ ja ’hoitotestamentti’ käyttöönotto. Kyseessä on
tyypillinen eufemismien käyttö. Valitaan toisin sanoen pehmeämpi uudissana,
joka kuulostaa paremmalta kuin aikaisemmin käytetty ’armomurha’ tai eutanasia.
Eutanasiaa
perustellaan yleensä ihmisen itsemääräämisoikeudella. Tästä seuraa kuitenkin
aina välttämättä toisen ihmisen aktiivinen toiminta eutanasian toteuttamiseksi
tai itsemurhan avustamiseksi. Tästä puolestaan seuraa useita vakavia ongelmia.
Terveydenhuoltojärjestelmän tehtävä ei ole auttaa ihmisiä kuolemaan. Eutanasian
tai avustetun itsemurhan käyttöönotto lisäisi epäluottamusta terveydenhuoltojärjestelmää
kohtaan. Voisiko kuvitellakaan parempaa tapaa hoitovirheiden naamioimiseen? Jos
lääkäreille annetaan ’lupa tappaa’ olemme nopeasti Hollannin tilanteessa, missä
on arvioitu, että joka kolmanteen kuolemaan liittyy jonkinlainen ’kuolinapu’.
Hollannissa lääkärit sitä paitsi raportoivat vain joka toisen eutanasian.
Kryptanasioista ei edes pidetä tilastoja, sillä ne eivät mahdu eutanasia-
määritelmän alle. Kryptanasialla tarkoitetaan potilaan surmaamista ilman
potilaan nimenomaista pyyntöä. Hollannissa tehdään vuosittain noin 1 000
kryptanasiaa ja toisessa eutanasian laillistaneessa maassa Belgiassa noin 1 700.
Nykyään ihminen
säätelee elämän alkua monin tavoin ja pystyy hoitamaan lukuisia aikaisemmin hengenvaarallisia
sairaustiloja. Eutanasian ja avustetun itsemurhan avulla ihminen haluaisi ottaa
hallintaansa myös kuoleman mysteerin. Tämä antaisi illuusion koko elämänkaaren
suvereenista hallinnasta.
Itsemurhan
avustamista ei Suomen rikoslaissa ole nimenomaisesti kriminalisoitu. Ilman
ennakkotapauksia ei kuitenkaan ole itsestään selvää, kuinka tuomioistuimet
suhtautuisivat Sveitsin järjestelmän käyttöönottoon Suomessa. On helppo
kuvitella miten järjestelmää voisi väärinkäyttää. Perintöön voisi päästä
nopeammin käsiksi, ja hankalista henkilöistä voisi myrkyttämällä päästä eroon
viittaamalla avustettuun itsemurhaan.
Kuka haluaa
tehdä itsemurhan? Kyseessä on yleensä masentuneen ja epätoivoisen ihmisen avunhuuto.
Tähän ei pidä vastata kliinisesti ja teknisesti siististi annetulla
myrkkyannoksella. Kuolinavun asemesta on autettava ihmistä jatkamaan elämäänsä.
Kuolinavun käyttöön ottaminen antaisi myös yhteiskunnan taholta signaalin, että
on olemassa elämää, joka ei ole elämisen arvoista. Tästä seuraisi vammaisten ja
pitkäaikaissairaiden ahdistumista. He voisivat kokea velvollisuudekseen pyytää
avustettua itsemurhaa säästääkseen yhteiskunnan kustannuksia.
Mielenkiintoinen
on myös se tosiasia, että eutanasia tai avustettu itsemurha todellisuudessa
kaventaa potilaan itsemääräämisoikeutta ja samalla lisää lääkäreiden valtaa
elämän ja kuoleman kysymyksissä. Tämä käy selvästi ilmi Hollannissa 20 vuoden
aikana muotoutuneesta käytännöstä. Hollannissa nimittäin kaikki eutanasiaa
pyytäneet eivät sitä saa. Lopullisen päätöksen tekee kuitenkin lääkäri. Kun
lääkäri arvioi, että potilaan tila ”oikeuttaa” eutanasian, aiheuttaa tämä
vaaratilanteen niille potilaille, jotka ovat samassa tilanteessa mutta eivät
pyydä eutanasiaa. Lääkärin ajattelu kulkee usein siten, että toimenpide voidaan
tehdä, jos indikaatiot ovat olemassa. Tällöin on mahdollista, että potilaita
surmataan ilman että he nimenomaisesti sitä pyytävät. Juuri näin on käynyt sekä
Hollannissa että Belgiassa. Peräti 27 % hollantilaislääkäreistä ilmoitti
suorittaneensa potilaan surmaamisen ilman tämän nimenomaista pyyntöä
(Remmelinkin selvitys, Duodecim 110:2248–2253, 1994). Asia ohitetaan kätevästi
siten, ettei puhuta eutanasiasta vaan kryptanasiasta. Niinpä voidaan aina
todeta, että eutanasioita tehdään vain pyynnöstä, koska se on eutanasian
määritelmä.
Eutanasiaa ei
missään tapauksessa pidä ottaa käyttöön, koska siitä muodostuu tietynlaisen
sairaustilan käypä hoitovaihtoehto. Tämä on kiistattomasti dokumentoitu sekä
Hollannissa että Belgiassa. Tämä osoittaa myös selvästi, että armomurhasta
tulee potilaan itsemääräämisoikeutta tärkeämpi seikka. Eutanasiayhdistykset
samanaikaisesti esittävät, että itsemääräämisoikeus olisi ihmisoikeuksista
tärkein. Kuoleman jälkeen kaikki ihmisoikeudet on kuitenkin peruuttamattomasti
menetetty.
Hollannissa
surmataan myös vammaisia vastasyntyneitä. Tämä ei myöskään ole sopusoinnussa jokaisen
ihmiselämän ehdottoman kunnioittamisen ja itsemääräämisoikeuden kanssa.
Psykiatristen
potilaiden surmaaminen on myös vakiintunut Hollannissa. Haagin hovioikeus
käsitteli 25.5.1993 tapausta, jossa psykiatri oli auttanut depressiopotilaansa
itsemurhaa. Potilaan depressiota oli hoidettu tuloksetta vuosia, ja potilas oli
yrittänyt itsemurhaa. Oikeus katsoi lääkärin toimineen oikein, ja perusteluna
oli mm. pelko siitä, että muuten potilas saattaisi tehdä itsemurhan julmalla
tavalla.
Entä täysin
terveiden, mutta elämänhalunsa menettäneiden ihmisten itsemurhan avustaminen?
Hollantilainen psykiatri Boudewijn Chabot auttoi tervettä ja
oikeustoimikelpoista naista tekemään itsemurhan. Nainen oli menettänyt
elämänhalunsa molempien poikiensa kuoleman jälkeen. Hollannin korkein oikeus ei
rangaissut Chabotia. Hollannin lääkäriliiton lainopillinen neuvonantaja Johan Legemaate
piti korkeimman oikeuden ”pragmaattista” tulkintaa hyvänä, sillä se oli tärkeä
kolmen epäselvyyden ratkaisemiseksi. Legemaaten mukaan nyt oli selkeästi
todettu, että mentaalinen kärsimys voidaan katsoa eutanasian ja avustetun
itsemurhan perusteeksi, potilaan ei tarvitse olla terminaalivaiheessa, ja
konsultoidun kollegan täytyy aina tutkia potilas henkilökohtaisesti. Chabotin
mukaan Hollannissa tarvittaisiin ennakkopäätöstä vanhuksista tai HIV-potilasta,
jotka ovat terveistä mutta haluavat kuolla, koska odotettavissa voi olla viime
hetken riippuvuutta toisista ihmisistä sekä kehon rappeutumista.
Hoitotestamentti
on tarpeeton ja jopa vaarallinen, sillä vaikeasti sairastuneet ihmiset yleensä
haluavat lopulta kuitenkin elää, varsinkin kun ovat sopeutuneet tilanteeseen.
Kalle Könkkölä halusi aikanaan kuolla, mutta onneksi sai voimaa elää, kun joku
luki hänelle Pikku prinssiä vuoteen vieressä. Rakkauden teko ja välittäminen
sekä rohkaisu on yhteiskunnalta parempi signaali kuin kylmä kuoleman
tarjoaminen steriilillä neulalla. Akuutisti sairastuneen ihmisen mieli huojuu
kuoleman kaipuun ja elämänhalun välillä ja jälkimmäinen yleensä voittaa. Jos
hoitotestamenteille annetaan sitova lain voima kuten esimerkiksi Tanskassa on
asian laita, voi tämä johtaa absurdeihin tilanteisiin sekä sairaiden ja
vammaisten diskriminointiin. Hoitotestamentti on, avustetun itsemurhan ohella,
eutanasiayhdistysten keskeinen strategia eutanasian laillistamiseksi.
Perustelut hoitotestamentin täytäntöönpanoon ovat nimittäin identtiset eutanasian
perustelujen kanssa.
Eutanasian
käyttöönotto merkitsisi oireenmukaisen, palliatiivisen hoidon aseman heikkenemistä
ja kipuja lievittävän terminaalihoidon kehittämisen pysähtymistä, näinhän
Hollannissa on käynyt. Tiettyjen sairaustilojen hoidon taso voi myös laskea ja
lääkäreiden etiikan huononeminen voi viedä hoitojärjestelmän kriisiin.
Erityisesti
Hollannin kokemukset osoittavat, että kun potilaita ryhdytään surmaamaan tai
heidän itsemurhaansa avustamaan, muodostuva surmaamistoiminta kehittää oman dynamiikkansa,
jota ei enää tehokkaasti voida valvoa. Tällainen lainsäädäntö ei enää suojele
elämää. Itsemääräämisoikeus ei käytännössä ole tärkein kriteeri vaan potilaan
kliininen tila. Merkittävää on lisäksi, että vain 5 % tapauksista sietämätöntä
kipua pidettiin tärkeimpänä perusteena eutanasiaan. Itsemurhaa avustava lääkäri
käyttää lääketiedettä väärin, sillä itsemurhan syitä ovat depressio, ahdistus
ja elämän kokeminen tarkoituksettomaksi. Itsemurhaa ei voi medikalisoida, eikä
sen avustamisesta voi tehdä lääketieteellistä toimenpidettä. Lääkäreiden
kutsumus saattaa vaarantua, mikäli heidät totutetaan surmaamaan potilaita. Eutanasia
laillistaminen aiheuttaisi väistämättä paineita heikoille ihmisille ja
houkuttelisi heitä turvautumaan eutanasiaan ”pakotienä” yksinäisyydestä,
epätoivosta ja lisääntyvästä vammaisuudesta.
Eutanasian ja
avustetun itsemurhan vaihtoehto, professionaalisen saattohoidon edelleen
kehittäminen tulee olemaan koko lääketieteen tulevaisuuden kohtalonkysymys.
Kipu ja muut vaikeat oireet voidaan yleensä hoitaa tehokkaasti, jos on
ammattitaitoa. Potilaan masennus, elämäntuska ja ahdistus lievittyy kun häntä
lisäksi kuunnellaan ja kunnioitetaan heikkonakin lepattavaa elämän liekkiä saattohoidossa,
joka voidaan toteuttaa myös kotona. Potilasta ei koskaan tule jättää hoitoa
vaille, parantavasta hoidosta vain siirrytään oireenmukaiseen.
Maassamme on yli
200 000 naista, jotka ovat läpikäyneet erittäin tuskallisen pohdinnan lapsensa
kohtalosta. Ei ole helppoa tehdä päätöstä omasta lapsestaan ympäristön
painostuksen alla. Yllättävää kyllä, aborttiin painostaa usein naisen oma äiti,
varsinkin jos myös hän on kokenut abortin. Partneri toteaa yleensä, ”lapsi tai
minä”, mutta kokemus osittaa, että tällainen partneri lähes poikkeuksetta
katoaa abortin jälkeen. Parisuhde ei kestä aborttia. Alkuraskaudessa usein
vallitseva fysiologinen depressio ja ympäristön paine sekä mainostettu abortin
”vaivattomuus” houkuttelevat helposti naisen valitsemaan raskauden ”keskeytyksen”,
joka terminäkin kuulostaa siltä, ikään kuin sitä voisi myöhemmin jatkaa.
Tuloksena on kuitenkin elinikäinen suru lapsen menettämisestä. Lapsi tulee
mieleen abortin vuosipäivinä ja merkittävissä lapsen ja oman elämän käännekohdissa,
monilla unissakin. Nämä naiset on jätetty yksin surunsa kanssa. Lasta ei ole
haudattu, eikä haudalla voi käydä suremassa. Suomessa ei edes tunnusteta
sairautta nimeltä PAS (post abortion syndrome, abortin jälkeinen
oireyhtymä) ja nämä ihmiset ovat jääneet vaille tarvitsemaansa hoitoa. Abortin
läpikäyneillä naisilla on kuusinkertainen itsemurhariski synnyttäneisiin
verrattuna. Riski on kolminkertainen muuhun naisväestöön verrattuna. Näiden
naisten hoidon tarve tulee huomioida.
Ennaltaehkäisevässä
mielessä aborttia miettiville naisille tulee myös painottaa kaikkein oleellisinta
asiaa: ”lapsi on sinun ja vain sinun oma lapsesi”. Tervettä itsekkyyttä tulee
painottaa ”kyseessä on todella aivan ikioma lapsesi, pidä se itse ympäristön
mielipiteistä piittaamatta, äläkä anna muiden johdatella sinua päätöksen
teossa”. On erittäin tärkeää analysoida ”kuka henkilö tai mikä asia haluaa
viedä minulta oman lapseni, ja onko tuo henkilö tai asia lastani arvokkaampi?”
Missään tapauksessa ei tule suositella lapsen antamista adoptoitavaksi, kuka
nyt oman lapsensa pois haluaisi antaa.
Naiset, jotka ovat oivaltaneet, että ympärillä olevat ihmiset ja asiat
ovat tekemässä aborttipäätöstä hänen puolestaan, valitsevat yleensä terveen itsekkäästi
oman lapsensa synnyttämisen, eivätkä sitä koskaan kadu. Pulassa oleville
naisille on järjestettävä mahdollisuus riittäviin tukitoimiin, kuten asuntoon
ja toimeentuloon.
On
yhteiskunnalle suuri häpeä, että abortteja joudutaan edelleen tekemään
sosiaalisista syistä. Yhteiskuntamme ei koskaan ole ollut yhtä rikas kuin nyt,
kuitenkin lapsia syntyy vähemmän kuin suurina nälkävuosina, sillä lapsiperheet
ja yksinhuoltajat eivät kuulu rikkaiden joukkoon nyky-Suomessa. Lapsiperheiden
ja myös yksinhuoltajien asiat tulee pikaisesti hoitaa niin, ettei ole sosiaalisia
syitä abortteihin. Synnytyksen jälkeistä perheavustusta pitää maksaa jokaisesta
lapsesta 15 000 euroa, sillä lapsen tuloon liittyy paljon kuluja, kuten
suurempi asunto, päivähoitomaksut jne. Lapsilisien jälkeenjääneisyys on
korjattava, ja kotihoidon vaihtoehtoa tulee myös tukea nykyistä enemmän.
Myönteinen lapsipolitiikka on Suomelle elämän tai kuoleman kysymys, sillä
väestörakenteemme on pelottavalla tavalla vääristymässä.
Terveydenhuoltohenkilöstölle
tulee suoda omantunnon vapaus aborttikysymyksissä. Gynekologiksi tai kätilöksi
ei Suomessa voi valmistua ilman pakollista osallistumista aborttitoimintaan.
Meillä on lääkäreitä ja hoitajia, joiden on ollut pakko tehdä tai avustaa
tuhansissa aborteissa. Mitä heidän psyykkiselle terveydelleen mahtaa kuulua?
Abortti on usein vastoin työntekijän eettistä näkemystä terveydenhoidon
tarkoituksesta. Ei ole oikein, että henkilöstön on pakko, virkansa menettämisen
uhalla, jatkuvasti tehdä toimenpiteitä, jotka sotivat heidän eettisiä
periaatteitaan vastaan. Kuka haluaisi jatkuvasti tehdä tällaista työtä? Koska
abortteja kuitenkin tehdään, oli toiminta laillistettua tai ei, suorittavan
henkilöstön tulee toimia oman vapaaehtoisen valinnan pohjalta eikä pakosta. Jos
yksikössä ei vapaaehtoista henkilökuntaa ole, tulee käyttää ostopalvelua.
Tavoitteena tulee olla lapsiystävällinen yhteiskunta, missä ei enää ole
sosiaalisia perusteita abortille.
Maailmaa ovat
järkyttäneet uutiset useista kloonivauvaa odottavista naisista. Vuoden 2001
suurin biotekniikan uutinen oli ihmisalkioiden tuottaminen kloonaamalla.
Uutinen rikkoi ensimmäistä kertaa ihmisen kopiointiin liittyviä tabuja.
Yhdysvaltalainen bioyritys Advanced Cell Technology onnistui tuottamaan
kuusisoluisen ihmisalkion. Tämä oli ratkaiseva askel kohti ihmisen kloonausta.
Dolly-lampaan
kloonauksen jälkeen vuonna 1997 keskustelu siirtyi pian ihmisen kloonaukseen.
Toistaiseksi yleinen mielipide, muutamaa näkyvää poikkeusta lukuun ottamatta,
on ollut ihmisen kloonausta vastaan. Sen sijaan alkioiden kloonaaminen
kantasolujen saamiseksi ei ole ollut kaikkialla vastatuulessa, koska eräät
tutkijat arvelevat, että siitä saattaisi olla hyötyä sairauksien hoidossa.
Alkion kloonaus tapahtuu poistamalla naisen munasolusta perintötekijät.
Potilaan solusta, esimerkiksi ihosta otetaan sen jälkeen perintötekijät ja
siirretään ne munasoluun. Tällainen munasolu on nyt siis saatu jakautumaan, ja
näin on tuotettu soluja, joita potilaan elimistö ei hylji. Näistä soluista
yritetään kasvattaa potilaan tarvitsemia kudoksia ja tulevaisuudessa ehkä
kokonaisia elimiä, joita voitaisiin siirtää potilaaseen ilman pelkoa
hylkimisreaktiosta.
Mikä sitten on
ihmisen kloonauksen ja alkion kloonauksen ero? Tarkkaan ottaen mitään eroa ei
ole, sillä ylläkuvatulla Dolly-tekniikalla tuotetun kloonatun munasolun voisi
yrittää istuttaa kohtuun, jolloin munasolulla on ainakin teoreettiset
mahdollisuudet kehittyä ihmiseksi. Tekninen taito tähän on jo olemassa,
tarvitaan enää kloonauksen vastustuksen poliittinen ja eettinen murtaminen. Asenneilmapiirin
muuttuminen etenee todennäköisesti seuraavan kaavan mukaan. Ensin alkion
kloonaus saadaan eettisesti hyväksytyksi viittaamalla ”sairauksien hoitoon”
uuden tekniikan avulla. Kaikki vastustus vaimennetaan tehokkaasti leimaamalla
kriitikot potilaiden vihollisiksi. Otetaan käyttöön pehmeät uudissanat
”terapeuttinen kloonaus” ja ”solukorvaushoito” ettei tarvitse puhua enää alkioiden
kloonauksesta ja potilaiden kopioimisesta ja saadun identtisen kaksosen
uhraamisesta varaosatuotantoa varten. Advanced Cell Technology -yhtiön
tapauksessa käytettiin lisäksi erittäin voimakkaasti tunteisiin vetoavaa
potilastapausta. Kloonattu ihminen on pyörätuolissa oleva lääkäri, joka haluaa
taas kävellä, jotta ”voisi kävelyttää tyttärensä vihille kirkon käytävää
pitkin”. Kun kloonaus on ensin hyväksytty ”sairauksien hoitoon”, sen jälkeen
menetelmää voi ryhtyä käyttämään myös hedelmättömyyden hoidossa. Jo nyt 2–3 %
ihmisistä on hedelmöitynyt kohdun ulkopuolella. Keinohedelmöitys on jo
rutiinia. Jos miehen siittiöt eivät voi toimia hänen perintötekijöidensä
siirtäjinä, miksi ei perintötekijöitä voisi ottaa vaikkapa miehen ihosolusta?
Näin syntynyt lapsi olisi isänsä identtinen kaksonen. Ei ole vaikea kuvitella,
että joku ”asiantuntija” voisi esittää, että tällainen lapsi olisi perheelle
läheisempi kuin tuntemattoman luovuttajan siittiöillä hedelmöitetty äidin
munasolu. Näin menetelmä saadaan helposti hyväksytyksi ja vastustajat on helppo
eliminoida puhumalla julmureista, jotka eivät soisi ihmisille geneettisesti
täysin omia lapsia.
Kysymys on
kuitenkin paljon enemmästä. Kun nämä ovet avataan, voidaan vain kuvitella, mitä
kaikkea niistä saattaa mennä läpi. Kun nyt homoparit on rinnastettu
aviopareihin myös juridisesti, vaativat he aikanaan varmasti muutakin kuin
adoptio-oikeutta. Eikä riitä, että Setan pääsihteeri Rainer saa pyörähdellä
toimitussihteeri Pekan kanssa presidentinlinnan parketilla, kuten jo tapahtui
6.12.01. Kirkolliskokouskin joutuu pohtimaan asiaa, kun yritetään estää
homoliitossa elävien toiminta kirkon tehtävissä. Tulevaisuudessa homoparit
haluavat varmasti saada aivan omia lapsia. Tarvitaan kaksi isää ja vuokrakohtu,
ei biologista äitiä. Korvataan munasolun perintötekijät toisen miehen siittiön
perintötekijöillä ja hedelmöitetään munasolu tämän jälkeen toisen miehen
spermalla. Lapsella, joka voi olla tyttö tai poika, olisi sama määrä
perintötekijöitä kummaltakin isältä. Lesbopari voisi yrittää partenogeneettistä
kloonausta. Siihen tarvitaan toisen osapuolen epäkypsä munasolu, jossa on vielä
46 kromosomia. Munasolua voidaan yrittää ärsyttää kemiallisesti jakautumaan ja
muodostamaan alkio. Näin kumpikin nainen voisi teoriassa kloonata itsensä.
Kaksi äitiä, joista toinen tai molemmat olisivat lastensa identtisiä kaksosia,
ei isää. Tutkijoiden mukaan teoreettisesti voisi olla mahdollista saada
partenogeneettinen alkio aikaan myös siittiösoluista (Lääkärilehti 17/2002, s.
1939).
”Miestä ei enää tarvita suvun jatkajana?”
otsikoi iltapäivälehti kesällä 2001. Australialaiset tutkijat olivat
onnistuneet hedelmöittämään munasolun mistä tahansa ruumiinosasta otetulla
solulla. Spermaa ei enää tarvittaisi. Jos tämä hiirillä tehty tutkimus pätee
myös ihmiseen, miehiä ei enää suvun jatkamiseen tarvita. Lesboparista voisi
tulla lapsen biologisia vanhempia, koska munasolun perintötekijät ja toisen
naisen perintötekijät yhdistyvät ja hedelmöitynyt munasolu sisältäisi näin
molempien naisten perimän. Kuopion yliopiston bioteknologian professori Juhani
Jänne vertasi tutkimuksen tulosta eettiseltä kannalta keinohedelmöitykseen:
”Moraalisesti ongelma on pieni, mikäli kysymys on juuri hedelmöityksestä, eikä
kloonauksesta. Jälkeläisestä ei tule identtistä solun luovuttajan kanssa”.
Ihmisen ruumiinosasta otetun solun perintötekijöillä ei ole vaikea hedelmöittää
teknisesti, sillä nytkin siittiöitä siirretään keinotekoisesti munasoluihin.
Jänne arvelee, ettei kestä kauan ennen kuin ruumiinosan perintötekijöillä
hedelmöittämistä kokeillaan ihmiseen, edellyttäen että menetelmä osoittautuu
toimivaksi hiirillä. Aivan uudenlaisia uusperheitä on odotettavissa.
Mikä on
ylläkuvattujen tekniikoiden käyttöä eniten rajoittava tekijä tulevaisuudessa,
kun eettiset vastalauseet on vaimennettu? Suurin ongelma on munasolujen puute.
Advanced Cell Technologies -bioyrityksen
mukaan munasoluja oli vaikea saada
kokeeseen. Heiltä meni kokonainen vuosi 17 munasolun hankkimisen, ja ne
maksoivat jopa yli 30 000 markkaa kappale. Tämä ongelma ohitettaneen jatkossa
käyttämällä abortoiduista tyttösikiöistä otettavia munasoluja, joiden
kypsyttäminen opetellaan ja joita on saatavissa miljoonittain. Asiaa on jo
tutkittu. Toinen ongelma on tarvittavien satojen vuokrakohtujen määrä, joka
tarvitaan jokaista syntyvää ”onnistunutta” kloonia kohden. Epämuodostuneet, joita
tulee olemaan paljon, lisäksi varmasti tuhottaisiin laaduntarkkailun jälkeen.
Lukuisten vuokrakohtujen ongelma voitaneen ratkaista käyttämällä jonkin toisen
nisäkkään kohtua. Ongelmat voidaan todennäköisesti ratkaista sopivilla
hormonihoidoilla, ja liberaaleille
bioteknikoille kyseessä on vain tekninen pulma. Samalla päästään eroon
raskauden naiselle aiheuttamasta rasituksesta ja synnytyksen vaivoista. Tämä
taannee menetelmän läpimenon myös mielipidekyselyissä .Sopivasti muotoilluilla
mielipidekyselyillä saadaan kyllä helposti haluttu tulos.
Onko edellä
kuvattu science fictonia, tieteiskirjallisuutta? Ei, jos meillä ei ole mitään
eettistä peruskalliota, mikä estäisi tutkijoita suunnittelemasta ja
toteuttamasta taloudellisesti tuottavaa ja ihmisten vaivoja säästävää
biotekniikkaa. Britanniassa laki sallii alkioiden kloonauksen. Ainoastaan
kloonien istuttaminen kohtuun on kielletty toistaiseksi. Tutkijoilla on siellä
vapaat kädet tuottaa alkioita kantasolututkimusta varten. Muualla maailmassa
ainakin kolme tutkijaa on kuitenkin jo ilmoittanut olevansa valmiita
kloonaamaan ihmisen. Bahamasaarten Clonaid-yhtiön tri Brigitte Boisselier,
Rooman yliopistin tri Severino Antinori ja Kentuckyn Andrology-instituutin
johtaja tri Panos Michael Zavos.
Kloonaus on tuonut
jo pari vuosikymmentä jatkuneen kantasolututkimuksen uudelleen valokeilaan.
Tutkimukset käynnistyivät ensin hiiristä eristetyistä kantasolulinjoista.
Biologi James Thompson Wisconsinin yliopistosta loi ensimmäisen ihmisen
alkiosta eristetyn kantasolulinjan vuonna 1998. Britanniassa valmistaudutaan
parhaillaan perustamaan ensimmäistä pankkia ihmisalkioiden kantasoluja varten.
Alkioiden tuottaminen tutkimusta varten on Britanniassa ollut sallittua
rajoitetusti jo vuodesta 1990, mutta niitä saa pitää hengissä vain 14
vuorokauden ikään saakka. Kantasolututkimus ja alkioiden kloonaus sallittiin
siellä syksyllä 2000. Britanniassa saa alkioiden kantasolututkimusta tehdä myös
hedelmättömyyden hoidossa. Lakia osataan jo taitavasti kiertää kloonattujen
alkioiden tutkimustyössä viisastelemalla, että näiden alkioiden kantasolujen
tutkimus on sallittua, koska ”hedelmöitystä ei ole tapahtunut”. Näin voidaan
ohittaa 14 vrk raja, joka oli asetettu sen vuoksi, että tuolloin alkion keskushermosto
alkaa kehittyä. Saksassa alkiotutkimus on kokonaan kielletty maan
natsimenneisyydestä johtuen.
Meillä Suomessa
laki alkiotutkimuksesta astui voimaan marraskuussa 1999. Maassamme saa käyttää
hedelmöityshoitojen yhteydessä käyttämättä jääneitä alkioita. Ihmisen
alkiorakkulasta (blastokysta) eristetyt solut lisääntyvät pitkään ja
säilyttävät erilaistumiskykynsä. Näiden solujen erilaistumista voidaan ohjata
haluttuun suuntaan, esimerkiksi rustosoluiksi, hermosoluiksi, insuliinia tuottaviksi
soluiksi jne., ja niillä arvellaan voitavan korvata sairaan ihmisen
vaurioituneita kudoksia. Meillä alkioon kohdistuva tutkimus on sallittua vain
14 vuorokauden ajan alkion muodostumisen jälkeen, eikä alkiota saa pitää elossa
pidempään eikä tutkimuksessa käytettyä alkiota saa siirtää kohtuun. Suomessa
alkiota ei saa tuottaa yksinomaan tutkimustarkoituksiin. Keskustelu
”terapeuttisesta kloonauksesta” on kuitenkin käynnistynyt meilläkin. On
keksitty edellä mainittu mainio uudissana, jolla alkion kloonaaminen voidaan
markkinoida myönteisenä asiana. Ihmisalkio-sanan asemesta käytetään sanaa”
kloonialkio”. Voidaan myös puhua ”tumansiirtomenetelmästä” ja ”solukorvaushoidosta”,
joka on vielä parempi savuverho kloonaukselle. Filosofian tohtori Mika
Tirronen, Life 2000 tutkimusohjelman koordinaattori kirjoittaa Helsingin
Sanomissa (18.11.2001): ”Tumansiirtomenetelmä olisi arvokas työkalu monenlaisten
tautien hoidossa”. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että perinteisiä,
hedelmöityshoitojen yhteydessä käyttämättä jääneitä kantasoluja on vaikea saada
ja elimistö tämän lisäksi hylkii niitä.
Pitäisi siis
päästä kloonaamaan alkioita meilläkin. Menetelmä on identtinen ihmisen
kloonaamisen kanssa, aivan kuten Tirronenkin myöntää. Tuotetaan” kloonialkio”
tutkimus- ja hoitotarkoituksia varten. ”Kloonialkio” ei todellakaan enää
kuulosta yhtä inhimilliseltä kuin ihmisalkio. Tirronen on taitava lainkiertäjä
hänkin ehdottaessaan, että vuoden 1999 laki alkioiden lääketieteellisestä tutkimuksesta
ei koske kloonialkioita ”lain määritelmästä johtuen”, ja jo nyt olisi hänen
mukaansa periaatteessa mahdollista tuottaa kloonialkioita Suomessa. Laissa
määritellään alkioksi ”hedelmöityksen tuloksena syntynyt elävä solujoukko, joka
ei ole kiinnittynyt naisen elimistöön”. Tumansiirrolla (eli kloonaamalla
ihmisalkio) aikaansaatua alkiotahan tämä luonnehdinta ei siis määrittele
alkioksi, jota laki käsittelee, kritisoi Helena von Troil Suomen
Lääkärilehdessä (18/2001). Kyse on kuitenkin lähinnä viisastelusta. Alkio- ja
kantasolututkijoiden mielestä ”terapeuttinen kloonaus” tulisi sallia samalla
tavoin kuin Britanniassa. Mika Tirronen maalailee kauniisti: ”Alkionkehitys
pannaan alulle ja keskeytetään ihmiselämän suojelemiseksi ja hoitamiseksi”.
Saman voi toki sanoa toisinkin: ”Ihminen luo identtisen kaksosen itselleen ja
surmaa hänet saadakseen varaosia itselleen”. Tirronen puolustelee ajatuksiaan
sanomalla, että ”muutaman päivän ikäinen alkio on vain solujoukko, joka ei
nykykäsityksemme mukaan sisällä eläimille tai ihmisille ominaisia ajatuksia tai
tunteita”. Tirronen on kuitenkin itsekin ollut joskus tällainen alkio. Kun ovi avataan yhdessä maassa, biotekniikan
kilpailun vuoksi se pian avataan muissakin. Tämän jälkeen jokin maa ottaa taas
kilpailusyistä seuraavan askeleen jne.
Alkio- ja
kantasolututkimuksen oikeutusta pohdittaessa on vastattava kysymykseen, milloin
elämä alkaa. Väitetään, että tuo hetki olisi 14 vuorokauden kohdalla kun
keskushermoston muotoutuminen alkaa (gastrulaatio). Alkioiden kloonaajat
väittävät tuhoavansa alkiot ennen kyseistä hetkeä ja viisastelevat, että näin
he eivät tuota yksilöitä. He leikkivät ajatuksella, että alkiosta voisi
tuolloin vielä tulla identtiset kaksoset. Ajatus alkiosta voidaan myös hämärtää
puhumalla esi- tai varhaisalkiosta, joka olisi jotain aivan muuta kuin alkio.
Biologinen tosiasia kuitenkin on, että hedelmöitynyt munasolu on ainutkertainen
luomus, jollaisia olemme kaikki itsekin kerran olleet; toista samanlaista ei
enää koskaan synny.
Käsillä on
viimeinen mahdollisuus estää ihmisen kloonaaminen, sillä jos nyt ei toimita,
toista tilaisuutta ei enää tule. Yleinen mielipide on jo pahaenteisesti
hyväksymässä kantasolututkimuksen. Myyntimiehet ovat olleet taitavia, sillä
jopa USA:ssa enemmistö ihmisistä hyväksyy tutkimustyön, jota tehdään alkioiden
kantasoluilla. Kukapa rohkenisi vastustaa kun mainostetaan diabeteksen, Parkinsonin
ja Alzheimerin taudin jne. parantamista, vaikka mitään tieteellistä näyttöä
asiasta ei oikeasti ole olemassa, mutta tätä ei kerrota. Joka tapauksessa
vaikuttaa siltä, että tällä huipputeknologisella menetelmällä jo yhden potilaan
hoitaminen voi maksaa miljoonia. Onko järkevää sijoittaa miljoonia yhden
diabeetikon hoitoon? Eikö olisi järkevämpää panostaa varat diabeteksen ennaltaehkäisyyn.
Suomessa käytetään joka vuosi diabeteksen hoitoon lähes miljardi euroa. Jos
ennaltaehkäisy ei toimi, kymmenen vuoden kuluttua maassamme on 300 000
diabeetikkoa, joiden hoito maksaa jo nykyisillä hoitomuodoilla 1,4 miljardia
euroa. Voisimme kuitenkin säästää tuon 580 miljoonaa euroa, jos ihmiset
laihduttaisivat keskimäärin 5 kiloa, harrastaisivat liikuntaa viitenä päivänä
viikossa tunnin verran ja söisivät vähemmän eläinvalkuaista. Jokainen voi
helposti ymmärtää, että ”terapeuttinen kloonaus sairauksien hoidossa” olisi
eliittiterapiaa harvoille, jotka voisivat maksaa miljoonia hoidostaan. Yhteiskunnalla
ei koskaan tule olemaan resursseja tarjota tällaista hoitomuotoa
verovaroilla. Kukaan ei myöskään kerro,
että yhteen Parkinsonin taudin hoitokertaan vaaditaan 4–5 sikiön tuoreet
aivosolut. Hoitotulokset ovat olleet varsin kyseenalaisia, ja kun paljastimme menetelmän
käytön jo vuonna 1989 kirjassamme ”Uuden lääketieteen uhrit”, meitä syytettiin
valehtelusta. Kukaan kuitenkaan voi tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, että yhden
ihmisyksilön elämä estetään, kun alkio tuhotaan kantasoluja siitä otettaessa.
Presidentti Clinton salli jo lokakuussa 2000 hedelmöityshoidoista ylijääneistä
alkioista tehtävän kantasolututkimuksen, jonka hänen edeltäjänsä oli kieltänyt.
Alkioita jää yli noin 100 000 vuosittain pelkästään USA:ssa, Tämän vuoksi
lääkärilehti THE LANCET toteaa pääkirjoituksessaan (21.7.01), että alkioiden
luomista vain tutkimusta varten ei tulisi sallia. Ranskassa pääministeri
kannattaa alkioiden kloonausta, sillä siellä sallitaan vain ylijäämäalkioiden
kantasolujen käyttö. Perinnällisyystutkija Jean-Francois Mattei, joka vastustaa
jyrkästi kloonausta, pitää tilannetta ”tekopyhänä”,sillä hän ymmärtää, että
kyseessä on todennäköisesti vain välivaihe ennen siirtymistä alkioiden
kloonaukseen.
Biotekniikka
etenee kiihtyvällä vauhdilla. Kaikki tämä lähti liikkeelle abortin
laillistamisesta, joka antoi mahdollisuuden manipuloida alkioita ja sikiöitä.
Kun luovuttiin ihmiselämän pyhyydestä ja kunnioittamisesta hedelmöityshetkestä
alkaen, samalla mahdollistettiin koko nykyinen ihmiseen kajoava biotekniikka.
Se ei kuitenkaan toistaiseksi ole tuottanut mitään merkittävää siunausta tai
mullistavia hoitomenetelmiä, vain myyntimiesten tyhjiä lupauksia ”terveydestä
ja pitkästä iästä”. Edelleenkin luonnontieteellinen ja muuttumaton biologinen
tosiasia on, että jokaisen ihmisyksilön elämä on alkanut hedelmöityneestä
munasolusta. Tämä factum kuitenkin poistettiin kaikista eettisistä
julistuksista, jotta abortti voitaisiin laillistaa. Kulttuurimme on ajautumassa
kohti uutta barbarian aikakautta. Tekniikka ja saavutettava hyöty määräävät
tahdin, toiminnalle keksitään jälkeenpäin eettiset perusteet. Kysymykseen
”miksi ei?” on yhä vaikeampi löytää perusteluja, jos taloudelliset edut ovat
vaarassa.