Viime vuosien hengellinen liikehdintä on saanut runsaasti karismaattisuuden piirteitä. Tätä on esiintynyt hillitymmässä muodossa erilaisissa sanan ja rukouksen illoissa ja villiintyneemmässä muodossa monien vapaiden suuntien ylläpitämissä tapahtumissa. Päivien puheenaihe on maallisen regimentin ulkopuolellakin ollut Nokia, tosin kovin erilaisen langattoman yhteyden näkökulmasta. Äärimmäisiä esimerkkejä taas ovat tarjonneet ulkomaiset vieraat, jotka ovat kaadelleet hallikansaa katsomoittain.
Monien mielestä karismaattisuus on lieveilmiöistä huolimatta tuonut mukanaan todellista hengellistä uudistusta. Sellaista ei voine epäillä, mikäli toiminta on johtanut ihmiset Kristuksen syvempään tuntemiseen, toisin sanoen syvempään synnin ja armon tuntoon. Myös herännyt into Raamatun ahkeraan lukemiseen on hyvänä merkkinä myönteisestä kehityksestä. Katson kuitenkin, että ns. karismaattinen liikehdintä – mikäli näin yleinen termi sallitaan – on tullut tiensä päähän. Se elää nyt vedenjakajalla. Liikehdinnästä puuttuvat sekä eron tekeminen sielullisen ja hengellisen välillä että aito henkien erottaminen. Nämä kaksi eivät sitä paitsi ole kaukana toisistaan. Ilman seurakunnan tervettä harkintaa ja teologien tarkkaa kritiikkiä mikään hengellinen toiminta ei voi edistyä hyvin. Siksi onkin tarpeen kysyä, mikä pelastaisi karismaattisuuden. Miten voidaan säilyttää sitä, mikä on hyvää, ja jättää pois sellainen, mikä johtaa ihmiset ahdistukseen, turhautumiseen ja lopulta kristinuskon hylkäämiseen? Muutama teesi selventää asiaa.
1. Arvostelu täytyy sallia. Sen lisäksi siitä tulee oppia. Raamatun tärkein ohje on, että jokaista opettajaa ja julistajaa tulee arvioida. Kaikki itsensä korottaminen on pahasta. Olemme liian kauan kuulleet väitteitä, että itse itsensä johtajiksi korottaneet henkilöt
väittävät puhuvansa Jumalan tai Jeesuksen arvovallalla. Sellaista arvovaltaa ei Raamatun mukaan ole kellään yksittäisellä ihmisellä.
2. Sanoma täytyy saada selväksi. Jos julistaja ei julista Kristusta, vaan vain muuta hyvää ja kaunista, kuten henkilahjoja ja mahtavia ilmiöitä, hän ei puhu totuuden evankeliumia. Jumalan Sana on kuin kaksiteräinen miekka. Se on lakia ja evankeliumia. Se murtaa synnin hallitsemat ihmiset ja asettaa heidät syntisten Vapahtajan eteen. Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Kaikki tästä poikkeavat käsitykset evankeliumista ovat vääriä ja hylättäviä.
3. Kaatamisen täytyy loppua. Esirukousjonojen kaatamisesta on tullut sielullinen sakramentti. Vaikka tällaisella erikoisella tapahtumalla olisi jossain erityistapauksessa ehkä joskus ollutkin merkitystä Jumalan siunauksen välittämisessä, nykyisessä Hengen markkinoinnissa sitä ei enää ole. Kaatuminen ei ole Jumalasta, vaan se on sielullinen tapahtuma. Tämä täytyy uskaltaa sanoa ääneen. Kaatamisen on loputtava, ja painopisteen on siirryttävä ihmisten todelliseen sielunhoitoon. Jos niin ei tapahdu, karismaattinen liikehdintä romahtaa ja vie monia mukanaan.
4. Raamattu täytyy nostaa esille. Ihmisiä on liian kauan hämätty erilaisilla sanomilla ja profetioilla, joita ei kukaan arvostele. Seurakunnan opettaminen on jätetty omien sisäisten kokemusten kuvailemiseksi. Tunnevaltaisella julistuksella on riepoteltu kuulijoita milloin sinne, milloin tänne. Tämän tilalle täytyy asettaa vankka raamattuopetus. Karismaattisten iltojen vetäjät ovat velvollisia aloittamaan säännöllisen Raamatun opettamisen seurakunnissaan. Jumala on sitoutunut Sanaansa.
Tämä on pieni vallankumous.
Timo Eskola
