vomusta isän kuolemasta. Kunnon isän tulisi tällöin hylätä poikansa. Myöskään yhteisö ei hyväksy tällaista käytöstä, vaan pakottaa pojan lähtemään. Tilanteeseen liittyy kezaza-seremonia. Mikäli poika menettäisi rahansa ja näin tuhoaisi isänsä talon, hänen edessä rikottaisiin julkisesti saviruukku ja hänet erotettaisiin yhteisöstä lopullisesti. Rahansa poika kuitenkin menetti ja ryhtyi sikopaimeneksi.
Baileyn mukaan ratkaisu ei kuitenkaan ole pojan paluussa. Tämän ajatuksena oli vain löytää uusi keino itsensä elättämiseen. Hienolta kuulostava lause ”Olen tehnyt syntiä taivasta vastaan” on sekin vain Vanhan testamentin faraon konventionaalinen lause päämäärien saavuttamiseksi, ei todellinen katumus. Ratkaisu on isän itsehäpäisyssä. Isä juoksee syntisen pojan luokse ja ottaa hänet ”armosta” vastaan ilman pojan minkäänlaista ansiota.
Tällaiset nykyisin jo jossain määrin tunnetutkin piirteet muistuttavat siitä, että perinteiset tulkinnat ovat perustuneet länsimaiseen ajatteluun. Vertausta on tarkasteltu eurooppalaisten käyttäytymissääntöjen perusteella. Tulkintaa on hallinnut individualismi kyläyhteisön kollektiivisuuden sijasta.
Yhteisön tutkimista
Baileyn tutkimuksessa on kyse uskonnonhistoriallisesta asetelmasta. Siksi hänen lähestymistapansa joutuu vastakkainasetteluun ennen kaikkea Bultmannin sosiologisen muotohistorian kanssa. Bultmannin muotohistoriallinen analyysi pyrki sijoittamaan evankeliumikertomuksen sen oikeaan sosiologiseen ympäristöönsä (Sitz im Leben).
