Uusi katekismus on jaettu jokaiseen kotiin. Sitä luetaan paljon, ja siitä myös puhutaan eri tahoilla. Siksi on tarpeen herättää teologista keskustelua katekismuksen kirjoittamisen periaatteista. Tässä keskustelussa ei voi välttää kriittisiäkään äänenpainoja, vaikka uuden katekismuksen julkisuuteen saattaminen on kaikkineen tietysti erittäin myönteinen asia.
Katekismuksen sisältöä voitaneen yleisesti ottaen pitää varsin hyvänä. Etenkin herätyskristillisissä piireissä kirja on otettu vastaan hyvin, koska siinä puhutaan kiertelemättä Jeesuksesta ja ihmisen pelastumisesta. Tällaisen teoksen jakaminen jokaiseen kotiin tänä aikana on hieno asia.
Teologinen arvio katekismuksesta joutuu ottamaan huomioon paljon laajempia asioita. Siinä joudutaan myös vertaamaan uutta versiota vanhaan laitokseen. Tämä katekismus on ensinnäkin sekä lyhyt katekismus että kristinoppi. Edellisessä laitoksessa nuo kaksi oli erotettu toisistaan. Uudessa versiossa kristinopin selityksille ei ole omaa osastoa, vaan ne on kirjoitettu pääosin käskyjen, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen yhteyteen (lukuun ottamatta sakramenttien käsittelyä).
Ratkaisu on tuonut katekismukseen yhden ongelman. Nyt siitä ei enää löydy pelastusjärjestystä. Katekismus ei enää vastaa yksinkertaiseen kysymykseen ”Miten minä pelastun?”. Siinä ei myöskään puhuta suruttomuudesta eikä siitä, mitä parannuksen tekeminen käytännössä merkitsee.
Toinen, perin outo ratkaisu katekismuksen kirjoittamisessa on ollut luterilaisen terminologian hylkääminen. Katekismuksessa ei puhuta vanhurskauttamisesta. Siinä ei puhuta uskonvanhurskaudesta eikä jumalattoman vanhurskauttamisesta. Kirjan toimittajat ovat toisaalla kyllä sanoneet, että vanhurskauttamisoppi on ”kirjoitettu katekismukseen sisään”. Termit on siten ”avattu”, ja itse asia kuulemma voidaan sieltä lukea.
Tämä ei täysin pidä paikkaansa. Jumalattoman vanhurskauttaminen ei ole tämän katekismuksen olennainen piirre. Tässä on haluttu tietoisesti luopua vanhurskauttamisen opettamisesta. Kirjoittajat eivät ole luottaneet siihen, että vanhurskauttaminen olisi suomalaiselle kristillisyydelle merkittävä termi.
Vanhurskauttamisen sivuuttaminen on yllättävää, sillä katekismus on kirjoitettu samaan aikaan kun kirkossa käytiin pitkää keskustelua katolilaisten kanssa vanhurskauttamisesta. Itse termi ei kaiketi koskaan kirkkomme historiassa ole ollut niin paljon esillä kuin näinä vuosina. Siksi termin pois jättäminen kertoo enemmän kirjoittajien valinnasta kuin toimenpiteen välttämättömyydestä.
Ratkaisun takana saattaa olla tietty teologinen valinta. Kirjan toimittajat ovat kertoneet, että katekismus rakennettiin kolminaisuusopillisen periaatteen avulla. Pelastus on kolmiyhteisen Jumalan työtä (vrt. ensimmäisen uskonkohdan selitys). Ratkaisu on sama kuin edellä mainituissa ekumeenisissa keskusteluissa. Tämän teologisen linjan mukaan vanhurskauttamisterminologia ei ole keskeistä eikä luovuttamatonta, vaan pelastuksesta halutaan puhua yleisemmin termein. Ilmeisesti tästä näkökulmasta katsoen olemme saaneet ekumeenisen katekismuksen — joka on tarkoitettu luterilaisille.
Tämä teologinen kritiikki ei vähennä katekismuksen käyttökelpoisuutta. Seurakuntatyössä papit voivat hyvin lisätä terveen vanhurskauttamisopin asianmukaisiin kohtiin. Seurakuntalaisten kannalta katekismus on aivan hyvä kirja tällaisenaankin. Se voi herättää ihmisiä Jumalan kutsun ja Jumalan tahdon eteen, jotta he voisivat yhtyä uskontunnustukseen koko kristikunnan mukana.
Timo Eskola
