Timo Eskola

Emeritusprofessori Heikki Räisänen piti Eksegeettisen seuran vuosipäivässä ”Suomen Eksegeettinen Seura 75 vuotta” (7.2.2013) esitelmän, jossa hän käsitteli nuoruutensa merkkitapahtumaa saman seuran kuukausikokouksessa vuonna 1971. Kyseessä oli luento ”Raamattukysymyksestä”, joka nyt pidetyn esityksen mukaan oli ”seuran historian (toistaiseksi) kohutuin esitelmä”. Neljän vuosikymmenen jälkeen pidetty uusi luento oli otsikoitu nimellä ”Raamattukysymyksestä: eräs esitelmä ja sen reseptio” (luettavissa: www.kotimaa24.fi/12.2.1013).

Räisänen selostaa esitelmässään aikaisempaa luentoa yksityiskohtaisesti. Tematiikkaa on muidenkin helppo seurata, sillä hän julkaisi tekstin hieman myöhemmin Teologisessa Aikakauskirjassa otsikolla ”Raamatun auktoriteetista”. Vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin Räisänen ihmettelee luentonsa aiheuttamaa kohua. Hän tosin toteaa hylänneensä ajatuksen ilmoituksesta, epäilleensä lähes kaiken yliluonnollisen kertomusaineksen todenperäisyyttä, kiistäneensä Jeesuksen toisen tulemisen ja asettaneen kyseenalaiseksi oppien merkityksen – mutta ei näe näissä seikoissa vielä tänäkään päivänä juuri mitään kohun aihetta.

Syy Räisäsen ihmettelyyn on yksinkertainen. Hänhän on, kuten hän vieläkin toteaa, vain tehnyt ”diagnoosia siitä, mitä jo oli tapahtunut”. Toiset tutkijat olivat jo ennen häntä sanoneet kaiken saman. Räisäsen mielestä kaikki tämä on aina ollut vain ”tieteen” väistämätöntä tulosta. Tieteellinen tutkimus tuottaa tällaisen käsityksen Raamatusta, jos ihminen vain rehellisesti tutkii sitä pätevien menetelmien avulla. Tämä onkin Räisäsen lempiajatuksia. Kukaan järkevä ihminen ei voi tulla toiseen tulokseen kuin hän.

Lisäksi Räisänen vetoaa tutkijoiden yksimielisyyteen. Hän toteaa ystävänsä James Barrin toimineen Kirkkojen Maailmanneuvoston asiantuntijana projektissa ”Raamatun auktoriteetti”. Tekstissään hän kirjoittaa tähän vedoten ennenkin sanoneensa, että ”tutkijat olivat laajasti yhtä mieltä kysymyksistä ja ongelmista”, vaikka eivät johtopäätöksissään ehkä niin radikaaleja kuin Räisänen itse. Kaikkihan näin opettavat.

Nämä huomiot ovat epäilemättä tosia. Räisänen on aina vedonnut toisiin tutkijoihin. Vanderbiltin yliopiston professori Langdon B. Gilkey on nuoruuden artikkeleissa näistä tärkeimpiä. Räisänen tosin lainaa myös omaperäistä universalistia ja Journal of Biblical Literature -lehden kuuluisaa päätoimittajaa, professori Morton S. Ensliniä. Ja myöhemmissä teksteissä Barr saa merkittävän sijan (etenkin kirjansa Fundamentalism ansiosta).

Pidän Räisäsen esitelmää (1971) ja artikkelia (1972) varsin tärkeinä suomalaisen hermeneutiikan kehittymisen kannalta. Niin pitää itse asiassa Räisänenkin. Sen lisäksi, että hän on valinnut ne juhlaluennon aiheeksi, hän puhui samasta asiasta jäähyväisluennollaan jäädessään eläkkeelle. Tuolloin Räisänen totesi, että nuoruudessa omaksutut käsitykset ja tehdyt löydöt seuraavat koko elämän ajan. Siksi tämä uusikin esitelmä vaatii kommentointia – etenkin kun myös allekirjoittaneen nimi loistaa lihavoituna tekstin loppupuolella. Nyt on kysyttävä, miten yleisesti hyväksyttyjä alkuperäisessä luennossa ja artikkelissa esitetyt näkemyksen oikeastaan ovat.

 

Valistuksen henki

Kommentointia tulee tosin rajata, koska lyhyessä tekstissä ei voi käsitellä montaa aihetta. Seuraavassa esitän muutaman huomion Räisäsen suhteesta Gilkeyn tekstiin. Se avaa monia näkymiä nuoren Räisäsen ajatuksenkulkuun. Räisäsen luennon alku on saman tapainen kuin artikkelin avaus. Räisänen puhuu ensin Gilkeystä ja maailmankuvaa koskevista ongelmista. Tutkijoiden ensimmäinen kritiikin aihe on aina ollut Raamatun käsittämätön ihmeellisyys. Teksti ei ensinkään sovi yhteen naturalistisen maailman kanssa. Seuraavassa esitettyjen huomioiden taustana on Räisäsen alkuperäinen artikkeli. Siinä käsitykset on esitetty hieman laajemmin kuin nyt pidetyssä luennossa. Tosin Räisänen mainitsee lähes kaikki alla olevat yksityiskohdat myös esitelmässään.

Gilkeytä seuraten Räisänen kirjoittaa ensinnäkin, että ”kumulatiivisten havaintojen paine” ohjaa eksegeetin muuttamaan perinteisiä käsityksiään. Molempien tutkijoiden mielestä ongelmia löytyykin runsaasti. Koska Gilkey ei enää usko Vanhan testamentin kertomuksiin ”kirjaimellisesti”, kertomukset Abrahamista ja Saarasta, enkelien vierailuista tai Egyptin rutosta ovat historiallisesti mahdottomia.

Räisäsen esittämien lainausten mukaan Gilkey hylkää ihmeiden todellisuuden: ”Useimmat Raamatussa kerrotuista Jumalan teoista osoittautuvat ‘heprealaisiksi uskontulkinnoiksi’, ja olemme varmoja, että kuten Buddhan ihmeet, nekään eivät todellisuudessa ole lainkaan tapahtuneet.” (Gilkey, JR 41 (1961) 200; Räisänen, TAik 77 (1972) 77-78.) Räisänen käyttää jo tässä ns. fair play -argumenttiaan. Jos Buddhan ihmeitä ei hyväksytä, ei myöskään Jeesuksen ihmeitä tule pitää historiallisesti tosina. Ongelmana on siis ennen kaikkea maailmankuva.

Seurataanpa hetki Gilkeyn alkuperäisen artikkelin ajatuksenkulkua. Vaikka Gilkeyn lähtökohta vaikuttaa hyvin saman kaltaiselta kuin Räisäsen, itse tulkinta on hieman erilainen. Gilkeyn erikoisuutena on hänen liittymisensä ”suureen liberalismin aaltoon” länsimaisessa teologiassa. Hän haluaa löytää uuden, liberaalin tavan tulkita Raamattua. Räisänen on tässä toisenlainen, sillä hän ei enää etsi kristinuskon sanomalle sisältöä. Yhteistä heille on samastuminen ”valistuksen henkeen”, kuten Gilkey asian esittää. Tieteellinen maailmankuva on muuttanut Raamatun tutkimisen edellytykset. ”Yhtäkkiä huomaamme, että suurta määrää Raamatun jumalallisista teoista ja tapahtumista ei voi pitää historiassa tapahtuneina asioina.” (s. 195)

Liberalismi on tosin Gilkeyn mukaan synnyttänyt tieteeseen kaksi ongelmaa. Ensinnäkin puhdasoppinen kristillisyys on osoittautunut ongelmalliseksi. Toiseksi on välttämätöntä selvitellä uutta, liberaalin uskonnon uutta muotoilua. ”Meidän ongelmamme alkaa siitä, kun liberalismi hylkää puhdasoppisuuden. Tämän hylkäämisen yksi piirre koski ilmoitusta – hylkäämme ‘ilmoituksen Jumalan erityisen toiminnan avulla’. Sitä kutsutaan nykyään erityiseksi ilmoitukseksi, pelastushistoriaksi tai kansanomaisesti vain Jumalan mahtaviksi teoiksi.” (s. 194).

Mainittujen lähestymistapojen vastakohtaisuus onkin ilmeinen. Puhdasoppinen kristinusko on Gilkeyn mukaan ”kieltänyt syyn ja seurauksen lain, joka hallitsee tilan ja ajan todellisuutta”. Tämä tuottaa tutkimuksen maailmaan jännitteen, koska liberaalit teologit eivät enää voi tarkastella Raamattua perinteisestä näkökulmasta. ”Liberaalien mielestä tuo puhdasoppinen ilmoituskäsitys edustikin primitiivistä, esitieteellistä uskonnon muotoa. Se pitäisi nykyaikaistaa.”

Gilkey on pesunkestävä tieteisuskovainen. Hän ei peittele asiaa, vaan ylpeilee sillä. Hänelle vain positivistinen käsitys tiedosta ja historian luonteesta on pätevä. Positivismiin kuuluu usko siihen, että tieteen menetelmiä ei kyseenalaisteta. Tulokset ovat väistämättömiä. Vaikka jotkin yksityiskohdat saattavat aikojen saatossa tarkentua, itse perusasetelma on varma. Tällä asenteella on päässyt pitkälle myös raamatuntutkimuksen maailmassa. Kuten lukemattomat esimerkit Räisäsen suomenkielisistä artikkeleista (innokkaalle etsijälle) osoittavat, hän toistaa Gilkeyn periaatteita vuodesta toiseen.

 

Raamattu ihmisen tulkintoina

On melko helppoa todeta, että Räisänen omassa artikkelissaan ”Raamatun auktoriteetista” pyrkii hyvin saman kaltaiseen päämäärään kuin Gilkey. Tältä osin nämä kaksi tekstiä ovat rinnakkaisia. Nuorena tutkijana myös Räisänen piti kysymystä maailmankuvasta tärkeänä. Valistus on kokonaan muuttanut tutkijoiden suhtautumisen Raamattuun. Myös Räisänen ajattelee, että kukaan ei voi enää lukea Raamatun ihmeellisiä kertomuksia kuten ennen. Jokin uusi tulkinnan tapa pitäisi löytää.

Teologian muotoilu ei kuitenkaan ole helppoa. Jo Gilkey luetteli vaikeuksia yksi toisensa jälkeen. Koska uusi maailmankuva perustuu kausaalilaille ja kaiken todellisuuden samankaltaisille edellytyksille, käsitys ilmoituksesta tulee muuttaa. Raamatun kuvaukset Jumalan oletetusta toiminnasta eivät enää näiden tutkijoiden mielestä ole ”erityisiä, yksityiskohtaisia, eivätkä koske koettua todellisuutta”. Hän kirjoittaa:

”Sen sijaan jumalallinen toiminta tulee nyt ymmärtää Jumalan jatkuvaksi luovaksi maailmansisäiseksi toiminnaksi. Se on toimintaa, jossa Jumala toteuttaa asioita luonnon järjestyksen puitteissa. Siksi se voidaan ymmärtää yleisen inhimillisen kokemuksen avulla: koskien riippuvuutta, tasapainoisuutta ja arvoa. Ne ovat samalla kokemuksia, joissa puolestaan näkyy kehittynyt uskonnollinen tunne ja uskonnollinen tietoisuus. Siksi juuri liberaalissa uskonnon uudelleentulkinnassa toteutuvat vaatimukset maailmanjärjestyksen ja yleisyyden (universality) huomioon ottamisesta.” (s. 195)

Mitä teologien pitäisi sitten päätellä ”rankelaisesta” historiankäsityksestä ja 1800-luvun rationalistisesta tulkinnasta? Gilkeyn mukaan useimmat tutkijat jäävät ambivalenttiin tilanteeseen. He yrittävät säilyttää kaksi keskenään ristiriitaista totuuskäsitystä yhtä aikaa. Kun he puhuvat ”teologisesti” ilmoituksesta, he yhä käyttävät ”raamatullista ja puhdasoppista kieltä Jumalasta, joka puhuu ja toimii”. Mutta kun he esiintyvät tiedemiehinä, he ”kysyvät historioitsijoina ja arkeologeina mitä tosiasiassa tapahtui”. Silloin he puhuvat samoista tapahtumista ”naturalistisin termein”. Yrittäessään säilyttää sekä teologisen että tieteellisen selityksen nämä tutkijat kadottavat kaikki ne tekijät, jotka ”tekivät Raamatun kertomuksesta ainutlaatuisen” (s. 199).

Voidaanko tällainen ristiriita ratkaista? Ei kovin helposti. Räisänen käyttää omassa tulkinnassaan samoja kategorioita. Molempien tutkijoiden mielestä ”tieteellinen” (siis positivistinen, rankelainen jne.) lähestymistapa tekee perinteisen teologisen tulkinnan mahdottomaksi. Jos tutkija haluaa kuulua uuden liberaalin tulkinnan piiriin, hänen on pidettävä Raamatun kertomuksia – Gilkeyn sanoja lainataksemme – pelkkinä ”juutalaisen uskon synnyttäminä tulkintoina”. Teksteistä löytyvää teologista tulkintaa on pidettävä henkilökohtaisena, subjektiivisena kokemuksena. Toisin sanoen johdonmukainen liberaalin hermeneutiikan toteuttaminen johtaa käsitykseen Raamatusta luonnollisen uskonnon tuotteena. Gilkey kirjoittaa vedoten Ranken vanhaan sloganiin:

”Kun kysytään, ’mitä todellisuudessa tapahtui’ ja miten ilmoitus varsinaisesti toteutui, emme voi sanoa muuta kuin että luonnollisten tapahtumien jatkumolla jokin epätavallinen tapahtuma pelasti juutalaiset surkealta kohtalolta. Tästä he itse päättelivät että jossain täytyy olla ihmeellinen Jumala, joka rakastaa heitä. Siksi he tulkitsivat oman historiansa tämän Jumalan toiminnan tuloksena. Silloin he keksivät kaikki muutkin tutut juutalaisen uskonnon piirteet, kuten liiton, lain ja profetian.” (202).

Vanhan testamentin kertomukset ja jopa laki ovat Gilkeyn mukaan siis hyvän mielikuvituksen tuotetta. Gilkeyn mukaan liberaali raamattunäkemys tuottaa väistämättä tällaisen käsityksen juutalaisesta (Hebrew) uskonnosta. Sen puitteissa ei voi enää käyttää perinteistä teologista kieltä tai terminologiaa, koska moderni kosmologia tuhoaisi silloin teologian. Raamatun käsitteillä ei siten voi enää ajatella olevan sellaisia teologisia merkityksiä, joita puhdasoppinen kristillisyys aikoinaan kuvitteli. ”Tämä onkin tyhjentänyt Jumalan tekoja koskevat Raamatun käsitteet ja teologiset kategoriat sekä kuvitelman ilmoituksesta kaikesta niiden aikaisemmasta merkityksestä.”

 

Teologian romahdus

Eräässä mielessä Räisänen menee omassa tulkinnassaan Gilkeytä pidemmälle. Sekä artikkelissaan että uusimmassa luennossaan hän mainitsee useita esimerkkejä historiallisista ongelmista. Esimerkiksi kristologiaa koskevia käsityksiä ei voi sovittaa yhteen tekemättä vääryyttä teksteille. Lisäksi hän ajattelee, että synoptisten evankeliumien ja Johanneksen evankeliumin välillä ei ole yhdistäviä tekijöitä. Eskatologian osalta Räisänen katsoo, että Weissin vanhat selitykset tulisi vihdoin hyväksyä. Ihmisten pitäisi ottaa ”vakavasti” se tosiasia, että Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta oli luonteeltaan apokalyptistä, mutta tästä huolimatta hän ei koskaan palannut maan päälle. Edelleen sovitusoppi on Räisäsen mielestä vain yksi tulkinta monien joukossa.

”Mitä Jeesuksen kuolemaan tulee, ajatus sen sovittavasta voimasta on yksi tulkinta muiden joukossa. Tulkinnan syntyyn on mahdollisesti osaksi vaikuttanut kuolintavan aiheuttama hämmennys. Jeesuksen kuoleman soteriologinen tulkinta puuttuu kokonaan Luukkaan teologiasta siitä huolimatta, että Luukas korostaa voimakkaasti Kristuksen kärsimyksen merkitystä (Jeesus kuoli marttyyrikuoleman).” (Räisänen, TAik 77 [1972] 80-81.)

Tällä perusteella Räisänen asettaa sovituksen ajatuksen kyseenalaiseksi. Se ei hänen mukaansa voi olla keskeinen kristillisessä teologiassa. Samaan tapaan hän käsittelee artikkelissaan kysymystä ylösnousemuksesta. Vaikka jotkut varhaiset kristityt olisivatkin uskoneet siihen, itse käsite ei enää ole mielekäs nykyajan ihmiselle. Räisänen haastaa ihmisiä pohtimaan jopa itse aiheen mielekkyyttä aloittamalla: ”Mutta olettakaamme, että ylösnousemus on todella tapahtunut (mikä merkitsee, että Jeesuksen hauta oli tyjä ja että hänen ruumiinsa virkosi eloon).” Mitä tämä voisi merkitä nykyajan ihmiselle, Räisänen kyselee. Mitä merkitystä ylösnousemuksen ajatuksella voisi olla sen jälkeen, ”kun ne apokalyptiset puitteet, joihin se erottamattomasti liittyy, ovat romuttuneet”? (s. 81) Räisäsen mukaan historian kulku on mitätöinyt niin Jeesuksen kuin Paavalin tulevaisuudenkuvan.

Kysymys maailmankuvasta ratkaisee Räisäsen mukaan suhtautumisen Raamatun opillisiin kuvauksiin. Kyse ei siis ole vain siitä, että Uuden testamentin kuvaukset olisivat keskenään jännitteessä. Räisänen katsoo ongelman löytyvän lukijan edellytyksistä. Moderni tutkija ei enää hyväksy Raamatun maailmankuvaa: ei ihmeellisyyksiä, ei ylösnousemuksia, ei kuvitelmia Jeesuksen paluusta. Kysymys historiallisuudesta laajenee totuuskysymykseksi. Uuden testamentin opit eivät kuulosta luonnontieteellisen maailmankuvan puitteissa enää uskottavilta. Tästä syystä Räisänen ei kehittelekään Raamatun tekstien ymmärtämistä ja tulkintaa koskevaa teoriaa. Sen sijaan hän alkaa kehitellä uskonnon perusluonnetta avaavaa teoriaa. Hänen tavoitteensa ulottuu tekstien taakse ja hän toteuttaa ihmisten keksimän uskonnon ruumiinavausta.

 

Räisäsen kolme heikkoutta

Räisäsen teologiassa on erilaisia heikkouksia, jotka paljastavat, mihin hänen ajattelunsa historiallisesti sijoittuu. Yleispiirteet ovat tulleet näkyviin myös yllä läpi käydyistä esimerkeistä.

 

1. Ensinnäkään Räisänen ei näytä koskaan oikein tunnistaneen sitä, että tieteessä on eri teorioita, selityksiä ja koulukuntia. Hänellä on taipumus esitellä oma käsityksensä ainoana oikena ja myös ainoana mahdollisena. Hänen yksisilmäinen suhtautumisensa on saman tapainen kuin kristinuskoa viime aikoina vastustaneiden Enqvistin, Valtaojan ja Pyysiäisen. On vain kaksi vaihtoehtoa.

Tosiasiassa sekä eksegetiikassa että sitä tangeeraavassa systemaattisessa teologiassa (johon myös Räisänen tavan takaa viittaa) on suuri määrä erilaisia ja keskenään kilpailevia käsityksiä niin historiasta kuin teologiastakin. On uusprotestantteja, eksistentialisteja, kalvinisteja, dispensationalisteja, ortodoksiluterilaisia, feministejä, dekonstruktionisteja ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan – ja kaikki nämä kirjoittavat myös eksegetiikasta sekä raamattuteologiasta. Räisäselle on kuitenkin olemassa vain kaksi tietä: tyhmät uskovaiset ja järkevät tiedemiehet.

Tie ensimmäisestä ryhmästä toiseen on toistettu myös tässä luennossa. Naivista kirkon raamattukäsityksestä siirrytään ensin laajempiin periaatteisiin turvautuvaan pelastushistorialliseen käsitykseen. Rankka historiallis-kriittinen tutkimus tekee sen kuitenkin epäpäteväksi, joten lopulta päädytään ei-kirjaimelliseen tulkintaan. Tämän tien Räisänen itse on kulkenut ja vuodesta toiseen hän tuputtaa sitä myös toisille. Räisäsen esittämä jaottelu tulee 70-luvulta eikä selitä oikeastaan muuta kuin teologien epätoivoista yritystä selvitä historiallis-kriittisen tutkimuksen synnyttämästä kriisistä. Kun on syvällä tuossa kuopassa, ei enää tajua, että muut selittävät Raamattua aivan toisin.

 

2. Toiseksi Räisäsellä on ollut taipumus nähdä oma kapea tulkinta koko tieteen ”väistämättömänä” tuloksena. Hän toistaa myös uusimmassa luennossaan ajatuksen, että jokainen, joka ”vilpittömästi” tutkii tosiasioita, tekee samat johtopäätökset kuin hän (tai ainakin hyväksyy kysymyksenasettelun vaikkei päätyisikään niin radikaaliin tulokseen). Räisänen onkin aina rakastanut sanaa ”tiede”. ”Yleisesti hyväksytyt” käsitykset, joita hän tavan takaa marssittaa keskusteluun, ovat aina valtion yliopistojen professorien tuottamia. Raamattukritiikkiä vastustavat ihmiset ovat hänelle pelkkiä tiedevihamielisiä uskovaisia, jotka yrittävät palauttaa kirkon keskiajalle.

Räisäsen asennetta ajatellen on hieman outoa, että hän ei näytä neljänkymmenen vuoden aikana juuri lainkaan kiinnittäneen huomiota tieteen edistymiseen ja tieteenfilosofian muutoksiin. Alustava kommentti Räisäsen uudelleen aloittamaan keskusteluun koskee erityisesti sitä, että hän esiintyy yhä tänään tiedeuskovaisena, skientistinä. Maailmankuvan kysymykset ovat hänelle yhtä tärkeitä nyt kuin ne olivat neljäkymmentä vuotta sitten.

”Tiede” ei nykyään ole ensinkään sitä, mistä Räisänen puhui varhaisessa luennossan. Siitä huolimatta Räisänen ei kyseenalaista yhtään Gilkeyn käyttämää premissiä, vaikka sekä tieteellinen maailmankuva että eksegetiikan metodit ovat muuttuneet – joissain tapauksissa moneenkin kertaan. Positivismista on tullut tällä välin akateemikkojen pilkan kohde, ja historiantutkijat ovat todenneet, että historismi ymmärsi väärin sekä historian kirjoittamisen että Ranken alkuperäiset ajatukset. Nyt kymmenluvulla kaikkialta tulevat vastaan kielelliset metodit ja postmodernismi. Tästä kaikesta olisi odottanut edes yhden maininnan näinkin juhlavassa luennossa. Sen sijaan Räisänen pimittää koko keskustelun väittämällä, että Gilkeyn artikkelista on tullut jonkinlainen ”klassinen teksti, jota maailmalla luetaan kurssista toiseen”. Se on vale.

Todellisuudessa Räisänen itsekään ei kehtaa enää muissa teksteissään puhua valistuksen ihanteista tai comtelaisen positivismin tuottamista periaatteista Troeltschin historismissa. Sen sijaan hän on useampaan otteeseen kiistänyt sen, että eksegetiikan periaatteissa olisi kyse pelkästä valistuksen ohjelmasta ja empiirisen tiedon induktiivisesta voimasta. Räisäsen ristiriitainen esiintyminen tässä aiheessa osoittaa, että hän ei pääse irti nuoruutensa käsityksistä, mutta ei oikein uskalla julistaakaan niitä. Voitaneen ajatella, että Räisänen on nuorena tutkijana omaksunut tietyn käsityksen sekä todellisuudesta että tiedonhankinnasta, eikä hän tämän jälkeen ole kyennyt muuttamaan näitä perusteita.

 

3. Räisänen ei myöskään tunnista uskon ja epäuskon suurta vastakkaisuutta. Vaikka Räisänen puhuu näkyvästi siitä, että usko oppeihin ja Raamatun auktoriteettiin on mennyt, hän ei koskaan ilmaise kokemustaan uskosta luopumisen kielellä. Siitä tietenkin on klassisessa mielessä kyse. Kun ”pelastushistoriallinen” tulkinta (jota artikkelissa edustavat Aarre Lauha, Ilmari Soisalon-Soininen ja Gerhard von Rad) käy mahdottomaksi ja pelastuksesta ei voi enää puhua, ja kun sovitusoppi puuttuu ja ylösnousemususko romuttuu, usko on kyseenalaistettu. Vilpittömän pohtijan pitäisi kaiketi tässä vaiheessa todeta, että näkemyksen muutos synnyttää ristiriidan tutkijan ja hänen pappisvalansa välille.

Tästä huolimatta Räisänen esiintyy, kuin koko jännitettä ei olisi. Tosin kohun herättäminen on hänelle vaikuttamisen keino. Hän toteaa esitelmässään synnyttäneensä kohua tieteen piirissä jo vuonna 1971 ja sen jälkeen ristiriitoja kirkossa. Siitä huolimatta Räisänen esiintyy näennäisen yllättyneenä siitä, että nämä tieteen piirissä hänen mielestään ”tavanomaiset” väittämät yhä vain synnyttävät hämmennystä kirkossa.

Radikaalit näkemykset synnyttävät epäuskoa. Siitähän se kohu syntyy. Ihminen, joka menettää Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen, ajautuu pelastuksen ulkopuolelle. Minulle henkilökohtaisesti on yhdentekevää, mikä on Räisäsen oma suhde Herraan tai pelastukseen, enkä ota siihen kantaa. Kirkko tietää kuitenkin, että Kristuksen ulkopuolella ei ole pelastusta. Siksi ihminen, joka kuulee väärän opetuksen ja omaksuu todellisesti (sydämessään, johon toinen ihminen ei näe) tuollaiset radikaalit käsitykset, ei voi pelastua. Tosin hän ei edes toivo pelastusta, koska hän ei usko syntien anteeksiantoon eikä elämään kuoleman jälkeen.

Kohu kirkossa johtuu siten siitä, että kirkkoon yritetään jatkuvasti tuoda sellaisia teologisia käsityksiä, jotka romuttavat kirkon pelastavan sanoman ja missionaarisen identiteetin. Raamattukeskustelussa tämä olisi vihdoin tunnustettava ja puhuttava asioista niiden oikeilla nimillä.

 

Epilogi

Jos tässä eksegeettisen päivän avaamassa keskustelussa pohditaan kirkon raamattuongelman syntyä (kuten Kotimaa otsikoi), niin onhan meillä ongelma. Räisäsen Jumala ei puhu, Jeesus Kristus ei inkarnoidu, ei kuole kenenkään puolesta, ei sovita syntejä, eikä tule koskaan takaisin hakemaan omiaan. Kirkolla ei ole sanomaa. Ehtoollista ei kannata viettää (ellei ole pikkusuolaisen nälkä). Eikä kirkosta eroamisesta tarvitse huolestua: mitään eroa suomalaisen kulttuurin ja luterilaisen elämäntulkinnan välillä ei ole muutenkaan olemassa.

Räisänen kuvittelee selittäneensä koko uskonnon olemuksen. Uskontojen joukossa myös kristinusko on ihmisten mielikuvituksen tuotetta. Mikään Uuden testamentin sanomassa ei ole totta. On vain luonnollisen uskonnon panoraama, jonka puitteissa jokainen sukupolvi keksii uskonnon uudelleen. Jos nykyiset näkemykset joutuvat ristiriitaan menneen ajan käsitysten kanssa, jukuripäinen pitäytyminen menneeseen on pelkkää fundamentalismia ja psykologista konservatismia. Muita syntejä uusi uskonto ei sitten taida tunteakaan – niin paitsi homofobia, johon viittaamalla Räisänen varsin populistisesti lopetti luentonsa.

Tämän jälkeen voi tietysti yrittää tarjota kirkolle kauniilta kuulostavaa humanistista kulttuurianalyysiä siitä, miten ”tulkinnan loputon ketju” tuottaa jokaisessa sukupolvessa uusia arvioita elämänkokemuksesta. Jospa tämä neljän miljoonan veronmaksajan kallis laitos sitten tyydyttäisi jonkun ihmisen tunne-elämää tarjoamalla eräänlaisen kirkollisen Heureka-elämyksen: tiedemuseon, jossa vanhaa esitellään, mutta uuden ehdoilla.

Sanomattakin pitäisi olla selvää, että kun tieteessä on hylätty positivismista kasvanut historismi, myös suhtautuminen Raamatun historialliseen luonteeseen on muuttunut – kuten myös näkemys siitä, mistä kaikesta ”tiede” voi uskonnon kohdalla ylipäätään lausua mitään. Räisäsen 1971 luento ja 1972 artikkeli ovat nykyisten näkemysten mukaan täysin väärässä. Se myös nähdään nykyisestä Jeesus-tutkimuksesta ja vaikkapa Uuden testamentin teologian tutkimuksesta. Räisäsen aikanaan esittelemä kanta ehkä vielä esiintyy jossain päin maailmaa, mutta sitä pidetään kuriositeettina täysin muuttuneen eksegetiikan kentällä. Tämän tietää myös Räisänen itse, ja pidän rohkeana sitä, että mainitussa jäähyväisluennossa hänellä oli avoimuutta itsekin myöntää se.

Yhdessä asiassa Räisänen on oikeassa. Hänen opetuksensa ja ajatuksensa eivät ole ainakaan kirkon ylärakenteessa synnyttäneet mitään suurta kriisiä. Fiksut ihmiset ovat aina omaksuneet Räisäsen väitteet osaksi luterilaisen tulkinnan hienoa perinnettä. En muista yhdenkään (nyt elossa olevan) piispan koskaan sanoneen mitään kielteistä sen paremmin Räisäsen eksegetiikasta kuin hänen oppeja kiistävästä tulkinnastaankaan. Riekkisen kaudesta lähtien Räisäsen hermeneuttinen malli on ollut Järvenpään koulutuskeskuksessa kirkon raamatuntulkinnan perusta. Teologinen ristiriita on imeytynyt kirkon oman koulutuksen ytimeen.

Sammeli Juntunen on sanonut sen terävästi. Kirkolla ei ole omaa raamattuteologiaa. Sillä ei ole tarjota edes pelastusopillista minimiä, jonka turvin pastorit voisivat tehdä työtään joutumatta jatkuviin kirkon sisäisiin riitoihin siitä, mitä seurakunnassa tulisi opettaa. Huovisen katekismus olisi voinut toimia tällaisena miniminä, mutta radikalisoitunut siipi pitää sitä pilkkanaan ilman mitään seuraamuksia. Onko Räisäsen linjauksilla siis ollut vaikutusta kirkossa? Kirkon raamattuongelma olisi tietysti syntynyt myös ilman häntä. Mutta Räisäsen oma ”todistajien lista” juhlaluennon sisällä (Syreeni, Sandelin, Alhonsaari, Uro jne.) osoittaa, että juuri hän on vuosien varrella kerännyt ympärilleen sympatisantteja, joilla on ollut merkittävä rooli niin seurakuntien opetuksessa kuin pappiskoulutuksessa. Räisänen toimi noin kolmenkymmenen vuoden ajan eksegetiikan professorina ja provosoi koko ajan raamattukeskustelua kirkossa. Jos vastuun kantaminen tästä tuntuu nyt raskaalta, ongelma on itse aiheutettu.