Timo Eskola

Miksi herätysliikejärjestöt perustivat oman teologisen instituutin 25 vuotta sitten? Selityksiä löytynee monia, ja perusteet varmasti vaihtelevat näkökulmasta riippuen. Perustajien oma käsitys on aina ollut suuria periaatteita ajatellen sama: STI on syntynyt ennen kaikkea raamattukiistan ja teologian sisällön tähden. Herätysliikkeet eivät enää luottaneet siihen raamatuntutkimukseen ja teologian tulkintaan, jonka mukaan yliopistossa koulutettiin tulevia pastoreita. Lisäksi kirkossamme on ollut ennen ja yhä vaikuttaa eri suuntauksia ja puolueita, jotka kiistelevät siitä, mitä suomalaisille kristityille tai jälkikristityille tulisi julistaa. Miten Raamattua tulisi tulkita? Minkälainen teologia palvelee parhaiten ihmisiä luterilaisen perinteemme hengessä? Herätysliiketeologia haluaa antaa tähän panoksensa ja tukea teologiaa opiskelevia nuoria.

Instituutin historian aikana omat teologimme, niin eri työntekijät kuin ystäväteologimmekin, ovat työstäneet teologisia arvioita ja kannanottoja moneen yksityiskohtaan kirkon keskustelussa. STI on esiintynyt korkealla profiililla, kun on keskusteltu esimerkiksi eksegetiikan metodeista, vanhurskauttamisesta, äärikarismaattisuudesta, virkakysymyksestä tai rekisteröidyistä parisuhteista. Sen lisäksi on huomattava, että kirkossamme käytävän raamattukiistan taustalta löytyy merkittävä erimielisyys itse teologian luonteesta. Miten ihminen kohtaa Jumalan? Onko Jumalalla ylipäätään enää mitään viestiä tälle maailmalle?

 

Teologisesta tavoitteesta

Luterilaisen uskontulkinnan perusteet ovat monille suomalaisille kirkon jäsenille vielä ainakin jossain määrin tunnettuja. Liikkeelle on selkeintä lähteä ihmiskäsityksestä. Kirkkomme opetuksen mukaan ihminen on langennut pois Jumalan yhteydestä. Eroa Jumalasta kutsutaan nimityksellä synti, ja sen olemuksena on itsekeskeinen ja sitoumuksia karttava elämä. Teologinen arvio on aivan yksiselitteinen: langennut ihminen ei voi löytää Jumalaa omien päätelmiensä avulla. Sen sijaan hänen käsityksensä Jumalasta on vääristynyt. Toimipa ihminen sitten yliopistossa paksujen kirjapinojen takana tai seurakunnan arkityössä ihmisiä kohdaten, hän tarvitsee Raamatun ilmoitusteologiaa. Muuten hän muotoilee oman harkintansa perusteella vahingossa aina epäjumalan ja tarjoilee toisille väärää evankeliumia.

Tästä kasvaa kristillinen pelastusoppi, joka ei ole vain luterilaista, vaan yhteistä kaikille apostolisille kirkkokunnille. Ihmisen pelastuminen on mahdollista vain sen perusteella, että Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille. Inkarnaatio merkitsee Jumalan tuloa ihmiseksi. Jumalan Poika Jeesus Kristus ajautuu äärimmäiseen konfliktiin syntisen maailman kanssa ja hänet surmataan. Jumala antaa Kristuksen kuolla ja hänen kuolemastaan tulee sijaisuhri koko maailman syntien edestä. Jumala myös korottaa Kristuksen ruumiillisesti kuolleista ja korottaa hänet taivaalliseen kuninkuuteen valtaistuimensa oikealle puolelle.

Ilmoitukseen perustuvan teologian kirjoittaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Langennut ihminen ei nimittäin omien uskonnonfilosofisten päätelmiensä perusteella hyväksy sanomaa Jumalan Pojan antamasta uhrista. Se on hulluutta, jota niin filosofian kuin yleisuskonnollisuudenkin edustajat väistämättä vastustavat. Siksi teologi joutuu aina taistelemaan oman sisäisen kamppailunsa. Hän joutuu panemaan syrjään inhimilliset kuvitelmansa Jumalasta ja jumaluuksista ja turvautumaan inkarnaation todellisuudesta kumpuavaan teologiaan. Tämä johtaa käsitykseen uskosta. Usko syntyy järjen rajojen ulkopuolella, kun syntinen kääntyy Jumalan puoleen ja saa kuulla hyvän sanoman Kristuksen kärsimästä sijaisrangaistuksesta.

Kirkkomme näkemyksen mukaan käsitystä Jumalasta ei voi määritellä ilman Jeesusta ja Pyhää Henkeä. Jumala on kolmiyhteinen Jumala. Trinitaarinen teologia nostaa edelleen esille vahvan dynamiikan. Jumalan Pojan elämän ja toiminnan kautta ymmärrämme jotain myös Isästä. Pyhän Hengen toiminnan kautta puolestaan Kristuksen oma seurakunta eli Jumalan valtakunta pysyy voimassa.

 

Todellinen kiista evankeliumista

Luterilainen teologia on jo vuosikymmenten ajan – Saksassa jo vuosisatojen ajan – saanut kilpailijakseen radikalismin teologian. Se on lähes täydellisesti luterilaisen teologian vastakohta, aivan hämmentävällä tarkkuudella. Teologisen radikalismin ensimmäisen teesin mukaan ihminen ei ole langennut. Käsitys synnistä hylätään, ja sen tilalle tulee yleishumanistinen kasvatusihanne. Tämä periaate voidaan löytää yhä tänään Suomessa jopa monista teologisen tiedekunnan tenttikirjoista, puhumattakaan virassa olevien pastoreiden kirjoista.

Koska tuon käsityksen mukaan mikään ei estä ihmistä rakentamasta johdonmukaisesti omaa jumalakuvaansa, Jumala voidaan radikalismin mukaan löytää ihmisen omien päätelmien avulla. Sitä eivät estä synti tai lankeemus. Tosin tästä ei seuraa yhtä erityistä jumalakäsitystä, vaan monia erilaisia jumalakuvia. Suomalaisessa keskustelussa onkin jouduttu törmäämään mitä erilaisimpiin jumalakuva-kirjoihin, joissa ilmoitus ja inkarnaation todellisuus on kiistetty. Toisinaan tavoite on suorastaan uskontoekumeeninen. Aitoja jumalakuvia uskotaan löytyvän niin ajattelijoiden kuin suurten uskontojenkin opetuksista.

Jumalan ja maailman välillä ei radikalismin aatteiden mukaan ole minkäänlaista konfliktia. Lankeemuksen ei ajatella erottavan ihmistä Jumalasta, saatikka asettavan ihmistä Jumalan tuomion alle. Jumala tai jumaluus on näille teologeille sen sijaan uskonnonfilosofisen pohdinnan kohde. Olentona hän ei ole pyhä ja oikeudenmukainen tuomari, vaan korkeintaan ihmisen keskustelukumppani ja matkatoveri. Kristuksen kuolema puolestaan tulkitaan pelkäksi marttyyrikuolemaksi. Se on äärimmäinen esimerkki inhimillisen elämän vaikeuksien kohtaamisesta.

Edellisten käsitysten kanssa yhdenmukaisesti Jeesusta ei pidetä syntien sovittajana eikä koko maailman Vapahtajana. Vaikka tämä näkemys tuntuu luterilaisessa yhteydessä lähes käsittämättömältä, se on totta suomalaisessa keskustelussa. Radikalismia edustavien teologien mukaan Jeesus ei ole Jumalan valtakunnan Messias, joka yksin olisi tie ikuiseen elämään. Muita uskontoja voidaan pitää aivan yhtä hyvinä (tai huonoina) teinä Jumala-kysymyksen pohdintaan. Moni pitää olennaisena vain sitä, miten ihminen elää uskonsa todeksi. Opin riisuminen näkyy myös muissa aiheissa. Jeesuksen ei katsota myöskään nousseen ruumiillisesti kuolleista, eikä Raamatun kuvaama tulevaisuus ole todellista: Jeesuksen ei ajatella koskaan tulevan takaisin.

Kirkon uskon kannalta tämä kokonaisuus on tuhoisa. Radikalismin mukaan luterilainen jumalakäsitys on kaikkineen virheellisiä. Jeesus ei ole Jumalan Poika eikä kolminaisuuden toinen persoona. Uskonto ei tarvitse Jeesusta muutoin kuin esikuvaksi arkielämälle. Kysymys Pyhästä Hengestä taas on sivuutettu primitiivisenä henkiuskona eikä sitä ylipäätään käsitellä juuri milloinkaan. Pappina toimivat radikalismin teologit ehkä vielä viettävät ehtoollista, mutta he katsovat sen kuvastavan vain yhteyttä ja ihmisten välisiä tunneasioita. Radikalismi ei enää tunne sakramenttia.

Koska teologinen radikalismi nousee yliopistojen piiristä, sitä on aina ohjannut kuvitelma järjestä ja järjen mahdollisuuksista. Usko halutaan radikalismissa määritellä vain järjen rajojen sisäpuolella. Jumalalta ei katsota tulevan mitään sellaista ilmoitusta, jonka kanssa inhimillinen järki voisi joutua ristiriitaan. Sen sijaan uskon ajatellaan olevan lähinnä sitä, että ihmisellä on jonkinlainen jumalakuva ja halu pohtia uskonnollisia asioita.

Kiista teologian sisällöstä on siten todellinen. Se ei ole pelkkä näennäinen keskustelu kilpailevista näkemyksistä tai kulttuurisista eroista elämän hahmottamisessa. Sen sijaan kyse on teologian ytimestä: mitä Jumalasta tiedetään, miten Jumala lähestyy ihmistä, ja mikä on ihmisen tila suhteessa Jumalaan.

 

Uskonnon uudet muodot

Kun luterilainen kirkko on siis perinteisesti tunnettu siitä, että Raamattua pidetään opetuksen ylimpänä ohjeena, julistuksessa keskitytään uskonvanhurskauteen ja kastetta pidetään armonvälineenä, radikalismi muuttaa kaiken tämän. Radikalismin mukaan Raamattu ei enää saa ohjata 2000-luvun kirkon opetusta. Sivistyneen ihmisen ei katsota tarvitsevan vanhurskauttamista. On varsin johdonmukaista, että joidenkin käsitysten mukaan kastetta ei enää pidetä sakramenttina.

Lisäksi uudistusta hakeva opetus tarjoaa uutta ”ekumeniaa” kaikkien ihmisten kesken. Uskonto ei saa erotella ihmisiä. Jumalallinen armo koskee radikalismin mielestä samalla tavalla kaikkia luotuja. Sen vaikutus ei ole kiinni siitä, mihin yksilö uskoo tai ei usko. Koska uskonto ylipäätään on vain ihmisen pyrkimystä ymmärtää jumaluutta, kaikki uskonnot ajavat viime kädessä samaa asiaa.

Tällainen näkemys näyttää heijastavan enemmän länsimaisen ihmisen omaa kuvaa kuin Raamatun sisältöä. Jeesus on korvattu Suurella Eurooppalaisella, joka teknologiallaan ja sivistyksellään pelastaa maailman. Kristillisen teologian sisältö on yleensä lainattu filosofiasta. Koko eurooppalaisen ajattelun pääsisältö Kantista Heideggeriin ja Derridaan on yritetty sovittaa kristinuskon sisälle. Uskonto on milloin moralismia, milloin eksistentialistista elämän kokemista.

Suomen luterilaisen kirkon sisäinen kriisi ei tosin poikkea juurikaan siitä suuresta murroksesta, joka nähdään Euroopassa. Maallistumisesta on puhuttu lähes kaikkien kirkon kriisien yhteydessä. Kuitenkin vasta viime aikoina lankeemuksen laajuus on käynyt ilmeiseksi. Brittiläinen John Milbank on väittänyt, että kaikkialle levinnyt lännen sekulaari filosofia on luonteeltaan vastateologiaa. Sekulaari ideologia pyrkii korvaamaan kristinuskon – myös kirkon sisällä.

Milbankin historiallisen analyysin mukaan Hobbesin Leviathanista ja Spinozan kirjoista lähtien raamattuteologia on pelkistetty yhteiskuntatieteen ja politiikan sosiologiseksi ohjelmaksi. Näiden kirjoittajien ensimmäinen lähtökohta oli kyllä teologinen. Yhteiskunnalliset valtakäsitykset perusteltiin sekulaaristi tulkitun Raamatun avulla. Sen jälkeen usko korvattiin sosiologialla. Vastateologia onkin ollut pelkkä kristillisen teologian virheellinen mukaelma.

Sosiologian panos näkyy myös siinä, että kuuluisan Max Weberin sosiologinen tulkinta linkittyi liberaaliin protestanttiseen teologiaan. Sen mukaan uskontojen historia tulee jakaa kolmeen vaiheeseen. Varhaista maagista vaihetta seurasi suurten pelastususkontojen vaihe, erityisesti kristinusko. Kolmas vaihe on moderni sekularismin kausi. Pelastususkontojen mystisen vaiheen ajateltiin valmistaneen esikriittisen ajan ihmisiä kriittisen järjen kauteen. Näin syntyy uskonnon selitys, jota Milbank kuvaa seuraavasti: “Lännen historia muuttuu jatkuvasti tulollaan olevaksi liberaaliksi protestantismiksi ja sen sekulaariksi jälkivaikutukseksi.”

Sekularismia aatteena voidaankin pitää suorastaan kristinuskon parodiana. Samalla, kun maallistunut yhteiskunta on purkanut kristillisestä yhteisöstä sen kristillisen luonteen, se on yrittänyt korvata kristillisen elämäntulkinnan omilla vaihtoehdoillaan. Yhteiskunnan ”sakralisoitu” valta pyrkii syrjäyttämään kirkon auktoriteetin. Kirkon sisällä tämä tarkoittaa sitä, että käytännön ratkaisut niin Raamatun tulkinnassa kuin vaikkapa moraalikeskustelussa tehdään sekulaarin yhteiskunnan ehdoilla. Tuloksena on yksilöä ohjaava yhteiskunta, joka matkii kristillistä kirkkoa yrittäessään korvata kristillisen uskon tehtäviä maallisilla vaihtoehdoilla.

Tällaisen kritiikin kirjoittajat eivät pidä sekularismin parodisoivaa toimintaa suoraan pyhyyden poistamisena yhteiskunnasta (de-sacralization). Sen sijaan siinä halutaan siirtää ”pyhän” kokemus ja sakraalisuus pois kirkosta. Se siirtyy kokonaan maallisen yhteiskunnan alueelle. Näin ilmiöstä tulee ennen kaikkea kristillisyyden poistamista (de-Christianization), koska niin kutsutun sakraalin sekularismin elämäntulkinnasta poistetaan teologinen sisältö.

Kirkkoa korvaava maallistuminen onkin näkyvä ilmiö. Myös Suomessa on helppo nähdä, miten yhteiskunnan vaikuttajat lehtitoimittajia myöten kuvittelevat tietävänsä Raamattua paremmin, mikä on ihmiselle hyväksi. Kristinuskoa syytetään ihmistä riistäväksi uskonnoksi, ja sekulaarin ideologian väitetään tuovan onnen ja pelastuksen. Tämä parodia tuottaa todellisuudessa kärsimystä ja ongelmia, mutta sokeutunut ihmiskunta luottaa siihen enemmän kuin Jumalaan.

 

Raamattukysymyksen piirteitä

Teologisen instituutin vuosien varrella esittämän arvion mukaan kaiken taustalla – muutettavat muuttaen – on tehtävästään poikennut ja vaikutusalueensa ulkopuolella toiminut ylikriittinen raamatuntutkimus. Radikalisoitunut eksegetiikka on siten myös edellä kuvaillun ”negatiivisen teologian” perustana. Se on tuottanut useimmat sen periaatteista. Tämä on myös helppo näyttää toteen. Vaikka eksegetiikan aluetta ei voi lyhyessä esityksessä raapaista kuin pinnalta, esimerkki Jeesus-tutkimuksesta kertoo jotain olennaista.

Ylikriittisen tutkimuksen takana on 1800-luvulta nouseva käsitys historiasta ja sen tutkimisesta. Tutkijat vetoavat ”erilaisuuden” kriteeriin Jeesuksen aitojen lauseiden todistajana. Kyse on siitä, että evankeliumien lauseita verrataan pääsiäisen jälkeiseen apostolien (Pietari, Paavali jne.) opetukseen. Tieteessä kriteerin nimi on dissimilariteettikriteeri. Sana on aika yksinkertainen. Väitteen mukaan Jeesuksen aito lause on dissimilar eli erilainen kuin apostolien myyttinen ja messiaanisuutta korostava opetus. Sana ”dis-similar” kääntää päälaelleen termin ”similar” eli samanlainen. Perusteena on kuvitelma siitä, että kaikki samanlainen opetus on yleensä opetuslasten keksintöä ja myöhemmin Jeesuksen suuhun laitettua, ja siksi sitä ei voi pitää aitona Jeesuksen puheena.

Toisin sanoen kriteeri ei olekaan tavallinen tieteellinen kriteeri. Sen sijaan se on hypoteesi eli oletus, jonka mukaan opetuslapset keksivät tuosta vain Jeesuksen puheita ja laittoivat ne evankeliumeissa hänen suuhunsa. Keksitty Jeesus esiintyy Israelin Messiaana ja tekee ihmeitä. Tämä on ollut Uuden testamentin tutkimuksen väite jo miltei kahdensadan vuoden ajan. Ei ihme, että meidän aikanamme useimmat tutkijat ovat sentään huomanneet, miten järjetön tuo väite on. Suomessa kriteeristä ei kuitenkaan ole luovuttu.

Jeesus-tutkimuksessa onkin kauan yritetty riisua Jeesusta myyteistä. Tämä näkyy yhä monista suomalaisista kirjoista, joita edellä on tarkasteltu. Hänen ei anneta tehdä ihmeitä. Sikiäminen Pyhästä Hengestä on täysi mahdottomuus, vaikka se ylittää kaikki biologisen maailmankuvan ristiriidat (vain konkreettinen sikiäminen maan päällä vierailevasta jumaluudesta olisi biologinen ristiriita). Radikalismin Jeesus ei esiinny Messiaana, ei anna henkeään kenenkään edestä, eikä julista eskatologisesta tulevaisuudesta oikein.

Eksegetiikan Jeesus on liian usein teologisesti mitätön Galilealainen saarnamies. Hän ei ole kristinuskon perustaja. Hän ei voisi missään nimessä tuoda maailmaan sovitusta tai anteeksiantoa. Radikaalin eksegetiikan Jeesus on siten malli yllä mainitusta radikalismin teologiasta. Jeesusta pidetään pelkkänä hurskaana juutalaisena, joka mahdollisesti esitteli yhden jumalakuvan maailmalle. Tosin historiallinen tutkimus ei tuon suuntauksen mukaan edes tarkkaan tiedä, mitä alkuperäinen Jeesus ajatteli Jumalasta. Tilalle tulivat uudet jumalakuvat, ja sitten taas uudet.

Miksi historiallis-kriittisen tutkimuksen Jeesus ei tunnu sopivan Uuden testamentin maailman keskelle? Lähinnä siksi, että hän on pelkkä kuva länsimaisesta ihmisestä, joka on pudotettu keskelle värikästä, rehevää, jännitteistä, kiihkomielistä ja väkivaltaista toisen temppelin ajan juutalaisuutta, keskelle roomalaisajan miehitysvaltaa ja despoottisten hallitsijoiden maailmaa. Tämän Jeesuksen pitäisi kyetä toimimaan äänekkäiden ortodoksijuutalaisten ja röyhkeiden sotilaiden välissä – ja vielä julistamaan pelastusta kadotetulle kansalle. Tutkijoiden Jeesus on kuitenkin paperinmakuinen keskiluokkainen saksalainen, joka on kiinnostuneempi bratwurstista ja oluttuopista kuin ihmisten pelastuksesta. Hänen elämänsä huolet ovat teoreettisia ja älyllisiä. Kohtuullinen toimeentulo ja hyvä terveydenhuolto ovat hänelle tärkeämpiä kuin se, että sokeat saavat näkönsä, kuurot kuuleva, ja köyhille julistetaan evankeliumi. Saksalaisen Jeesuksen elämä tapahtuu korvien välissä. Hän ei koskaan joudu astumaan Lasaruksen hautaan, keskelle kalman hajua. Hänellä ei enää ole kuoleman ja tuonelan avaimia.

 

Radikalismin rappio

Suomalaisessa keskustelussa olemme saaneet huomata, että monien radikalisoituneiden teologien näkemykset maailmasta, Jumalasta ja ihmisen kohtalosta ovat samoja kuin kristinuskoa vastustavien Enqvistin, Valtaojan tai Pyysiäisen näkemykset. Raamatun alkuperäinen sanoma kiistetään vetoamalla maailmankuvan muutoksiin, Raamatun vanhentuneeseen ihmiskäsitykseen, ja joskus suorastaan Nietzschen tapaan ihmistä riistävään kristilliseen ”orjamoraaliin”. Teologiaa halutaan tehdä kristinuskon vastustajien ehdoilla.

Yliopistossa on tällä välin tapahtunut kuitenkin kummia. Nyt ymmärretään, että tuollaisten kirjoittajien maailmankuva tulee ajalta, jolloin kodeissa ei vielä ollut sähkövaloa. Heidän tiedekäsityksensä tulee suoraan 1800-luvulta, jolloin kuviteltiin kasvamassa olevan luonnontieteen selittävän koko maailman. He perustelevat käsityksiään sellaisella tieteisuskolla eli skientismillä, jolle nykyinen sukupolvi naureskelee niin luennolla kuin opiskelijakahvilassa. Comtea ja Weberiä seuraten kirjoittajat väittävät, että todellisuuden teologisen tulkinnan jälkeen tulee kaikkivoipa järjen aikakausi, joka paljastaa lopullisen totuuden. Ikävä kertoa, että sellaista riemuvoittoa ei koskaan tullut. Sen sijaan tuli Euroopan suuri sota, tuon ”evoluution” kehittämän suuren humanistin kehittämä maailmanpalo, aatteiden romahdus ja merkityksen kuolema. Edes filosofiaa ei enää kirjoiteta 1800-luvun ehdoilla. Miksi ihmeessä sitten teologia pitäisi sitoa sellaiseen orjuuden ikeeseen?

Mikään ei voisi mennä pahemmin pieleen myöskään 2000-luvun raamatuntutkimuksen keskellä. Kansainvälisessä tutkimuksessa puhaltavat uudet tuulet. Raamatun ja tekstien merkityksen tarkastelussa kaikki on muuttunut. Historismin aika on mennyt. Lähteitä tarkastelevan tutkimuksen epistemologia on nykyään toinen, ja siksi myös metodit ovat täysin muuttuneet. Tulokset näkyvät esimerkiksi Jeesus-tutkimuksen kolmannessa aallossa, jossa historian Jeesus on löydetty uudelleen. Nykyään olisi mahdotonta esittää raamattutieteen kentällä sellaisia onnettomia yleistyksiä, joihin näissä luvuissa mainitut tutkijat ovat turvautuneet.

Historiallinen tutkimus itsessään on nykyään aivan jotain muuta kuin vielä 1900-luvun puolessavälissä, mistä useimmat kirjojen käsityksistä näyttävät tulevan. Nykyään tutkijoita kiinnostavat mm. judaistiikka, aikahistoria ja sosiaalitieteellinen tutkimus. Historian tutkimus sinänsä ei monenkaan nuoren tutkijan mielestä johda kristinuskon hylkäämiseen. Jos kristillinen oppi vieläkin torjutaan, syyt ovat toiset.

Raamattuteologian alueella muutos on yhtä yllättävä. Tuskin kukaan uuden polven tutkija enää kuvittelee, että kristologia syntyi kreikkalaisten mysteeriuskontojen vaikutuksesta. Lisäksi erottelu historian Jeesuksen ja seurakunnan opettaman ”uskon Kristuksen” välillä on kokonaan hylätty nuorempien tutkijoiden keskuudessa. Vanhojen historiallisuuden kriteerien sanotaan tuottavan vastakohdan siitä, mihin on pyritty: historiallis-kriittisen tutkimuksen ankarien periaatteiden avulla ei saada kuvaa historiallisesta Jeesuksesta, vaan epähistoriallisesta Jeesuksesta. Ympäristöstään erotettu Jeesus ei ole aito historian henkilö, vaan pelkkä filosofinen konstruktio. Niinpä tutkimus on muuttunut. Meille on tieteen kentällä nykyään tarjolla vastineeksi kolmisenkymmentä tuoretta kokonaisesitystä Uuden testamentin teologiasta. Ne löytävät Raamatusta antoisaa ja hedelmällistä teologiaa myös tälle ajalle.

Radikaalien oppikirjojen tilanne on toinen. Niiden Jeesus ei ole Jumalan Poika, eikä kristinuskon opilla ajatella olevan nykyihmiselle mitään tarjottavaa. Kirjoittajat eivät enää puhu persoonallisesta Jumalasta, jolla olisi jotain annettavaa kärsimyksensä keskellä tuskailevalle ihmiskunnalle. Tässä onkin radikalisoituneen teologian surkein piirre: naivin humanisminsa keskellä se kieltäytyy näkemästä elämän raadollisuutta ja jää kyvyttömäksi esittämään ihmisen tosiasiallisen sidonnaisuuden ongelmaan minkäänlaista ratkaisua. Sellaiseksi ei riitä kevyt huumori viinilasillisen myötä, tarjottiinpa lasi sitten proletariaatin parissa marxilaisten kellareissa tai keskiluokkaisissa illanistujaisissa professorivieraiden keskellä.

 

Mitä kirkko tarvitsee?

Miksi teologinen instituutti on siis ollut olemassa 25 vuotta? Aikamme teologisen keskustelun keskellä syy on ilmeinen. Radikalisoitunut teologia ei yritä ainoastaan esittää joitain uusia tulkintoja Raamatun tietyistä yksityiskohdista tai jakeiden selittämisestä. Sen sijaan se pyrkii kääntämään koko teologian tekemisen järjestyksen. Negatiivinen teologia hylkää Jumalan ilmoituksen ja Jumalan Pojan inkarnaation. Se kiistää synnin todellisuuden ja menettää samalla armon. Tilalle tulee ihminen itse, joka yrittää pelastaa itsensä omilla ehdoillaan. Sen ilmenemismuotona on kristinuskon parodia, sakralisoitu yhteiskunnan ideologia. Siksi radikalismi yrittää korvata kaikki kristinuskon perinteiset opit humanistisella eetoksella.

Näin tehdessään teologinen liberalismi jättää kuitenkin aina käsittelemättä maailman radikaalin pahuuden. Uuden suunnan opettajat ovat täysin kyvyttömiä vastaamaan väkivallan ja uskottomuuden kysymyksiin. Sen tähden ne teologisessa mielessä pitävät tyhjää maljaa janoisen huulilla. Ihmisten ahdistus on yhä sama kuin ennenkin. Ihmisten tuska Jumalan ikuisen lain edessä on yhtä kauhistuttava kuin ennenkin. Ihmisen aito syyllisyys ei muutu, koska ihminen ei muutu. Radikaali paha vaatii Jumalan ehdottoman vastauksen: sovituksen. Siksi vain Raamatun omaan opetukseen perustuva sanoma tuo pelastuksen ihmisille.

Kiistan kiivaimmat keskustelut käydään teologian opetuksen ympärillä. Mitä tuleville papeille opetetaan ja mitä heidän odotetaan julistavan seurakunnissa? Suomessa näyttää yhä siltä, että valtion yliopiston koulutuksen avulla teologian maistereista leivotaan konsultteja. Ulkokohtainen esittely on silloin ainoa tapa, jolla Raamattuun voidaan suhtautua. Tilanne on sellainen, josta Uusi tie -lehti kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten: ”Tämä valtion virastossa hoidettu pappiskoulutus tuottaa uskonnollisten ilmiöiden asiantuntijoita, uskontotieteilijöitä ja kirkkososiologeja. Toisin sanoen viileän objektiivisia tarkkailijoita ja huomioitsijoita, jotka sitten joutuessaan papintoimessaan jonkin herätysliikkeen tupaseuroihin käyttäytyvät siellä kuin kansantieteilijä alkuasukkaiden heimojuhlissa.”

Teologista instituuttia ja teologista opetusta tarvitaan siksi, että teologiassa säilyisi veren maku, Kristuksen sovintoveren maku. Ihminen ei toki ole demoni, eikä ketään ole valmistettu valmiiksi helvetin liekkejä varten. Mutta ihmiskunta elää langenneena ja sidottuna syntiin. Tähän raadollisuuteen ei vastaa mikään muu, kuin ristin evankeliumi. Ihmisten puolesta uhrattu Jeesus Kristus lahjoittaa täydellisen pelastuksen – sola fide, sola gratia.