Vasta julkaistu kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko on lohdutonta luettavaa. Sen ovat todenneet myös monet kommentaattorit, jotka ovat koonneet avaintietoja eri tilastoista. Etenkin etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. Monien mielestä luterilainen kirkkomme on suorastaan tienhaarassa. Kyynisempien tarkastelijoiden mielestä taas tilanne kuvaa jälkikristillistä todellisuutta, eikä mikään tule muuttumaan näillä laskukäyrillä.

 

Tilastot eivät aina valehtele

Tilastot ovat todellakin yllättäviä. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuulutaan yhä vähemmän. Helsingissä on alueita, joilla vain noin 60 prosenttia ihmisistä kuuluu kirkkoon. On laskettu, että tällä vauhdilla luterilaisesta kirkosta tulee Helsingissä vähemmistökirkko vuonna 2020.

Samalla perhekäsitys on muuttunut olennaisesti. Ihmiset eivät enää halua kirkollista vihkimystä. Lukemattomista television hääohjelmista ja pintahumusta huolimatta vihkimisten määrä on lyhyessä ajassa laskenut 25 prosenttia. Helsingissä vihkimisistä kirkollisia on enää 42 prosenttia.

Perheet eivät myöskään kasta pienokaisiaan kristillisen kirkon jäseneksi ja Kristuksen yhteyteen. Neljässä vuodessa kastettujen osuus syntyneistä on pienentynyt kuusi prosenttia. Helsingissä kastetaan enää joka toinen lapsi.

Jumalanpalveluksiin osallistuminen on ollut prosenttiliike kautta Suomen jo pitkään. Tavallisena ”vihreän värin” sunnuntaina paikalle vaivautuu selvästi alle prosentti seurakunnan jäsenmäärästä. Kyse on promilleliikkeestä. Voidaan siis sanoa, että kirkon ”varsinainen” toiminta (jollaisena jumalanpalvelusuudistus joitain vuosia sitten markkinoitiin) ei kiinnosta kirkon jäseniä. Osallistuvien määrä on kymmenessä vuodessa laskenut (tilastollisesti) miljoonalla.

Professori Miikka Ruokanen on arvioinut nelivuotiskertomuksen tietoja Helsingin Sanomissa. Hänen mukaansa näyttää selvältä, että ”tapakristillisyys on murtumassa”. Osallistumisen perusteet ovat muuttuneet nopeasti. ”Aiemmin kirkkoon kuulumisen suurin syy olivat elämän käännekohtiin liittyvät juhlat: kaste, häät ja hautaus. Nyt suomalaiset pitävät tärkeimpänä syynä tukea kirkon auttamistyötä.” Kommentoin seuraavassa nelivuotiskertomuksen lisäksi Ruokasen artikkelia.

 

Jäsenmäärät laskussa

Jäsenmäärien laskeminen on niin sanotuissa lännen vanhoissa kirkoissa tunnettu asia. Jo kymmenen vuotta sitten todettiin, että monien kirkkojen jäsenyys tai kannatus oli laskenut yhden sukupolven aikana puoleen.

Esimerkiksi Skotlannin kirkossa oli vuonna 1960 1.324.437 jäsentä. Vuonna 2000 jäljellä oli 607.714 ihmistä. Jäsenkato on jatkunut tasaisesti myös tämän jälkeen. Nykyään jäljellä on runsaat 10 prosenttia vuosisadan alun jäsenmäärästä. Pudotus vastaa useimpien muiden Britannian protestanttisten kirkkojen romahdusta. Vuonna 1960 Englannin kirkossa 2.159.356 kävijää osallistui pääsiäisen eri jumalanpalveluksiin. Vuonna 2000 näihin osallistui enää 1.163.000 kävijää (maassa asuu 52 miljoonaa ihmistä).

Myös pienemmät kirkkokunnat ovat joutuneet kohtaamaan saman kohtalon. Metodistikirkossa oli vuonna 1960 728.589 jäsentä, mutta vuonna 2000 niitä oli enää 335.567. Jopa roomalais­katolisessa kirkossa messuun osallistutaan vähemmän kuin ennen, vaikka väheneminen alkoi myöhemmin kuin Britannian protestanttisissa kirkoissa. Vuonna 1960 messuun osallistui Englannissa ja Walesissa 1.941.500 ihmistä, kun vuonna 2000 heitä oli enää 1.005.522.

Tutkijat ovat laskeneet, että vanhoissa protestanttisista kirkoista eroaa vuosittain noin 1,5 prosenttia jäsenistä kirkosta ja maasta riippumatta. Tämä koskee niin Yhdysvaltojen anglikaanista kirkkoa (kuuluisan piispa Spongin kirkkoa: tuon piispan työkaudella noin miljoona eronnutta) kuin Ruotsin kirkkoa. Sama vauhti näyttää olevan menossa Suomessa.

 

Ongelma tunnetaan – ratkaisuista kiistellään

Kun ongelmia syntyy, niin myös selityksiä tarjotaan suunnalta jos toiselta. Viime vuosina suosituksi tullut ”piispallinen” selitys on syyttänyt kirkon vanhoillisuutta. Kirkon toimitusten sanotaan menettävän kannatusta ja kirkon jäseniä, koska kirkon konservatiivit vastustavat kirkon uudistumista. Etenkin herätysliikkeistä on tehty tarinan konnia. Pitäytyminen vanhaan perheihanteeseen ja vanhentuneeseen seksuaalikäsitykseen on yhden tulkinnan mukaan kirkon varsinainen ongelma.

Tämä selitys on yksioikoinen. Kuvitelmana on, että jos kirkko suostuisi yhteiskunnan viisaisiin uudistuksiin ja hylkäisi antiikin maailmankuvan, ihmiset jäisivät kirkkoon hyvillä mielin. Tämä sanomaa julistavat myös painostusliikkeet, homoseksuaalien etujärjestöt etunenässä.

Ruokasen esittämä kritiikki vastaa monilta osin omaani. ”Kirkossa on vallalla näkemys, jonka mukaan kansankirkko säilytetään pitämällä uskonnollinen profiili matalana ja sanoma niin mietona, että se kelpaa mahdollisimman monelle. Kirkon tulisi siis ‘uudistua’ mukautumalla yhteiskunnan arvoihin.” Teologian korvaaminen arvoliberalismilla ei vaikuta ainakaan kristillisen oppihistorian näkökulmasta mielekkäältä.

Asiasta on kuitenkin olemassa myös tieteellistä tutkimusta. Historian professori Callum Brown Dundeen yliopistosta on vuosien ajan tutkinut Skotlannin kirkon, The Church of Scotland, jäsenkatoa. Haastavassa kirjassaan The Death of Christian Britain Brown hätkähdytti skotlantilaista keskustelua hurjilla tilastotiedoillaan ja terävällä analyysillään.

Skotlannin kirkossa jäsenyysprosentit ovat laskeneet samassa linjassa kirkossa käynnin kanssa, ja joissain tapauksissa jälkimmäinen on ollut jopa edellistä suurempaa. Ongelmat siellä ovat samoja kuin tällä hetkellä Suomessa. Lasten kasteiden määrä on voimakkaasti laskenut, kuten myös ehtoollisella käynti (yleensä noin 18 vuoden iässä) sekä kirkollinen vihkiminen. Kirkon jäsenyyden väheneminen vastaa laajemmassa mielessä sitä romahdusta, joka nähdään yleisessä suhtautumisessa järjestäytyneeseen uskontoon. Kirkko on nykyään useimpien ihmisten elämässä merkityksetön.

Brown toteaa, että olemme 1960-luvulta lähtien olleet Euroopassa todistamassa kristinuskon romahdusta. Kristillisen kulttuurin hallintavalta politiikassa ja valtionhallinnossa sekä ennen kaikkea yleisessä kulttuurissa ja yhteiskunnan elämässä on hävinnyt. Eri maissa tämä kehityskulku on saanut hieman erilaisia muotoja ja se on toteutunut hieman eri aikoina. Kaikesta huolimatta kehityskulku on yleinen ja ulottuu Skandinaviasta Espanjaan ja protestantismista katolilaisuuteen. Ainoastaan Irlanti, Pohjois-Irlanti ja Puola, yhdessä Balkanin maiden kanssa, ovat enimmäkseen kyenneet vastustamaan tätä trendiä. Kuitenkin jopa Puolassa ja Irlannissa uskonnollinen aktiivisuus on merkittävästi vähentynyt.

 

Mikä voi selittää romahduksen?

Ongelmiin johtaneiden syiden löytäminen ei ole helppoa. Näkemykset eri tutkijoiden välillä vaihtelevat. Yleisesti ollaan kuitenkin yhtä mieltä siitä, että 1960-luvulla alkanut kulttuurinen vallankumous on tässä keskeisessä osassa. Se johti auktoriteetin murtumiseen monissa yksilön käyttäytymistä koskevissa asioissa, siihen liittyi nuorten kapina ja nuorisokulttuurin nousu, pop-musiikki, muoti ja sisäinen itsenäisyys. Tilannetta muuttivat myös monikulttuurisuuden kasvu ja uskonnollinen monimuotoisuus sekä new age -uskonnollisuuden kasvu, jota kutsutaan myös henkisyyden vallankumoukseksi.

Brownin mukaan on kuitenkin lisäksi huomattava, että keskeistä muutoksille oli seksuaalinen vapautuminen, jota tuki – vaikkakaan ei suoranaisesti vaikuttanut – vuodesta 1961 lähtien saatavilla ollut ehkäisypilleri. Tähän kaikkeen liittyi lopulta naisten vapautusliike, niin kutsuttu toisen aallon feminismi. Yhteiskunnan muutos on ollut ennen kaikkea naisten elämän muutos.

Omissa tutkimuksissaan Brown on korostanut kahden viimeksi mainitun seikan kriittistä merkitystä. Hän katsoo, että sukupuoleen ja seksuaalisiin suhteisiin liittyvät seikat ovat olleet keskeisiä syitä siihen, että nuorten naisten uskonnolliset liittymäkohdat ovat kadonneet. Julkinen ruumiin kontrollointi on heitetty romukoppaan.

Brownin mukaan kristillisyyden romahtaminen johtuu perimmältään naisten vallankumouksesta. Se koskee enimmäkseen nuoria naisia. He vastustavat sitä, miten kirkot aiemmin valvoivat heitä, heidän ruumiitaan, heidän käyttäytymistään, heidän vapauttaan ja heidän rooliaan perheessä ja yhteiskunnassa. Skotlannin kirkon ongelmana 1960-luvun lopulla oli niin kutsuttu “seksuaalisesti vapaamielinen tyttö”, “the promiscuous girl”. Brown toteaa, että kirkko ei tiennyt, mitä tehdä hänen kanssaan. Kirkko antoi periksi yhteiskunnalliselle muutokselle 1970-luvun alussa päätymättä mihinkään merkittävään toimintaperiaatteeseen. Itse asiassa kirkot vain vaikeuttivat asiaa syytäessään naisia jatkuvasti heidän seksuaalisesta käyttäytymisestään.

Skotlannissa kirkon muutos on ollut ennen kaikkea naisten käyttäytymisen muutos. Kun naiset etääntyivät kirkosta, he eivät tuoneet lapsiaankaan enää kirkon toimituksiin. Kun naiset eivät lähteneet jumalanpalveluksiin, eivät miehetkään sinne lähteneet – jos nyt yleensä lähtivät ennenkään. Sama asetelma näyttää sopivan Suomeen. Kirkon toimitusten epäsuosio johtuu pääosin siitä, että naiset ovat hylänneet niin kirkon toiminnan kuin kaiken, mitä se edustaa.

 

Kirkosta eroaminen ei lopu kirkkoa radikalisoimalla

Kirkon liberalisointi ei näytä ainakaan Skotlannin esimerkin mukaan olevan tie, jolla väkimääriä tai sitoutumista saataisiin lisätyksi. Brown on todennut, että mitkään feministimessut tai vähemmistöseminaarit eivät ole muuttaneet jäsenkadon suuntaa. Myös Ruokanen totesi tämän omassa kritiikissään. ”Maailmassa ei kuitenkaan ole yhtään kirkkoa, joka olisi tällä strategialla saanut laskevat käyränsä nousuun.”

On syytä panna merkille, että meillä kirkosta eroavat esittävät usein syyksi kirkon nuivan suhtautumisen naisiin tai kirkon kielteiset päätökset seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kohdalla. Tilanne on tragikoominen, koska juuri luterilaisessa kirkossamme naiset ovat saaneet toimia virassa jo yli 20 vuotta ja kirkko naisistuu nopeata vauhtia. Myös seksuaalivähemmistöjen etujärjestöt ovat saaneet tavoitteitaan läpi nimenomaan kirkossa, kun ne yhteiskunnan muilla aloilla (vaikkapa urheilussa) ovat jääneet toteutumatta.

Kirkosta eroaminen ja tilastojen rumeneminen tapahtuu siten yhtä jalkaa arvoliberalismin etenemisen kanssa. Näin kävi Skotlannissa ja samat merkit löytyvät Yhdysvalloista Spongin kirkosta. Siellä kirkkoa todellakaan ei voi syyttää konservatismin suosimisesta. Arvoliberaalilta puolelta tehty diagnoosi kirkon ongelmista on siten väärä.

Mutta miten eteenpäin? Tällaisten lukujen edessä voisi odottaa kirkon työntekijöiden ja eri toimintamuotojen ja järjestöjen välisissä suhteissa suvaitsevaisuuden nousua, suorastaan suurta suvaitsevaisuuden hyökyaaltoa. Tässä tilanteessa ketään ei ainakaan voi enää syyttää ”kilpailevasta toiminnasta”. Tyhjän kanssa ei voi kilpailla. Jos kuka vain haluaa ja kykenee tekemään jotain työtä, joka tavoittaa evankeliumin sanoman avulla kirkon jäseniä, hänen pyrkimyksiään pitäisi tukea kaikin mahdollisin tavoin.

Taitaa vain olla niin, että joukko kirkon valtaapitävistä on ”osa ongelmaa” pikemminkin kuin osa ratkaisua. Kirkon tietty siipi haluaakin juuri tällaista pientä ja kulttuurisesti orientoitunutta luterilaista kirkkoa. Tämä on ollut ”neljän miljoonan kirkko”, kaikkien jäsentensä täysivaltainen kirkko. Mitä siitä, jos tämä kymmenen vuoden kuluttua on kolmen miljoonan kirkko? Sehän olisi siitä huolimatta yksi suurimmista luterilaisista kirkoista maailmalla.

Ajattelen, että kirkon jäsenkriisi on heijastusta kirkon teologisesta kriisistä. Siksi tilanne on sama, josta Callum Brown puhui Skotlannin kirkon kohdalla: selvää lääkettä tai pikaista paranemista ei ole luvassa. Kirkon jännitteet ovat ja pysyvät. Vaikka jäljellä olisi 11 prosenttia sotien jälkeisestä jäsenmäärästä (ns. puolen miljoonan kirkko), kirkkopoliittiset jännitteet eivät lievene eikä valtataistelu väisty.

Brownin ennustus olikin aikanaan synkkä: ”Kristinusko sellaisena organisoituneena uskontona, jona Eurooppa on sen tuntenut uskonpuhdistuksesta lähtien niin katolisissa kuin protestanttisissa maissa, on lopullisen kadon edessä. Juuri kukaan ei enää epäile sitä, että seurakuntarakenne romahtaa, kun seurakuntia yhdistellään ja rakennuksia myydään. Ei löydy rahaa eikä ihmisiä pitämään kirkkoja avoimina. Samaan aikaan kirkon entinen voima vaihtuu vähäiseksi määräksi seurakuntia ja erilaisia itsenäisiä ryhmiä.”

 

Miksi kuulua kirkkoon?

Lopuksi on tietenkin tärkeä kysyä teologinen kysymys siitä, miksi ihmisen pitäisi kuulua Suomessa luterilaiseen kirkkoon tai edes ylipäätään kristilliseen kirkkoon. Kirkkoon ei kuuluta vain elämän taitekohtiin sopivien juhlien järjestämisen tähden. Kirkollisvero ei myöskään ole takuumaksu hautajaisten järjestämisestä. Pelkät ulkonaiset syyt eivät ole teologisesti kovinkaan kiinnostavia.

Kirkkoon kuulutaan siksi, että kaste yhdistää syntisen ihmisen Kristukseen, koko maailman Vapahtajaan. Kirkko ei ole vain ulkonainen laitos, vaan se on Kristuksen ruumis. Kirkko on yhteisö, uskovien yhteisö, ja tällä yhteisöllä on olemuksellinen yhteys Jumalan Poikaan ja Pyhään Kolminaisuuteen: ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, ja Kristus asuu uskon kautta meidän sydämissämme.

Kirkkoon kuulutaan siksi, että syntinen saa jumalanpalveluksessa käydä ehtoolliselle, anteeksiantamuksen aterialle. Ehtoollinen lohduttaa ja rohkaisee elämään kristittynä arjen vaikeuksien ja oman lihan houkutusten keskellä. Kristillinen kirkko on olemassa tätä varten. Sen ylläpitämiseksi tarvitaan aina saarnavirkaa ja sakramenttien hoitamista.

Miten kirkon siis käy mullistusten edessä? Brownin ennustus vain vajaan kymmenen vuoden takaa on käymässä toteen. Perinteiset kirkkokunnat surkastuvat. Samalla kuitenkin maallikkovastuunkannolle ja esimerkiksi kristillisten järjestöjen työlle avautuvat aivan uudet mahdollisuudet. Järjestöjen työmuodot ovat pääsääntöisesti tavoittavia. Niiden työntekijöillä on aikaa paneutua hengellisen työn toteuttamiseen. Ja järjestöjen työn kohteena ovat kaikki suomalaiset, kuuluivatpa he luterilaiseen kirkkoon tai eivät. Kun yksi ovi jossain suunnassa sulkeutuu, toinen avautuu pian toisaalla.

Timo Eskola